Anteeksi on hyvä sana

Kun Ville Vuorenmaa oli kuusivuotias, hänen kotipaikkakunnallaan Lapualla tapahtui vakava onnettomuus. Etelään matkalla ollut henkilöjuna ja pohjoiseen matkannut tavarajuna törmäsivät toisiinsa Lapuan rautatieaseman eteläpäässä. Turmassa loukkaantui viisitoista ihmistä.

Vuorenmaasta tapahtuma tuntui selittämättömällä tavalla tärkeältä. Hän liimasi siitä kertovan uutisen kirjaan, jonka hän oli nitonut punaisista joulukorttipohjapahveista. Kirja alkoi täyttyä lehtileikkeistä, jotka käsittelivät erilaisia kolareita ja onnettomuuksia.

Lapsuuden kiinnostuksen kohteet vaikuttavat edelleen 36-vuotiaan Vuorenmaan taiteen aiheisiin. Häntä viehättävätt onnettomuudet, rauniot ja hajoavat esineet. Kuvataiteilija-muusikko asuu ja työskentelee Turussa. Hän tekee musiikkia Sur-rur-bändissä, Pelkkä väliviiva -soolonimellä sekä Homevideo-triossa, jonka toinen levy ilmestyy ensi vuonna.

Turun B-galleriassa marraskuussa 2016 avautuneeseen T-paita Pompeijissa -näyttelyyn hän teki muun muassa Kaikkiko rikki? -akvarellimaalauksen. Kuva esittää huonetta, jonka sisällä kaukosäätimet, lautaset, sukset, tietokone, ruuvimeisseli ja pöytä ovat palasina. Näyttää pikemminkin siltä kuin tavarat olisivat syntyneet sellaisina, ei siltä kuin joku olisi käynyt rikkomassa niitä ilkeyttään. Näyttelyä yhdistää anteeksi pyytämisen ja pahoillaan olon teema. Kokonaisuus siirtyy helmikuussa 2017 Helsingin Kalleriaan.

Vuorenmaa ei puhu piirtämisestä eikä maalaamisesta vaan ”kuvien tekemisestä”. Käsite kuvaa hyvin hänen laulunkirjoittamistaan. Vuorenmaan teoksissa konkreettinen ja abstrakti, piirrosten terävät rajat ja reunojen yli valuvat akvarellit sekoittuvat. Kuvan päällä on usein myös sarjakuvastrippimäisesti tekstiä. Samoin laulujen sanoissa toistuvat hajoamisen ja sekoittumisen teemat. Kappaleiden rakenteet eivät usein noudata tavallista säkeistö-­kertosäe-C-osa-kaavaa, vaan ne venyvät, rönsyilevät ja välillä rikkoontuvat niin, että tuntuvat jäävän kesken.

Ville Vuorenmaa on aina ollut marginaalissa, eikä hän ole koskaan pyrkinyt sieltä valtavirtaan. Hänen musiikkinsa on tavoittanut kuuntelijat kehuvien levyarvioiden ja jonkinlaisen ”vaihtoehtopiirien kulttimaineen” perusteella. Kun olin 17-vuotias, lainasin Rumba-lehdessä olleen arvion perusteella kirjastosta Sur-rur-yhtyeen vuonna 2004 ilmestyneen levyn, jolla oli kappale nimeltä Nuori pessimisti ottaa yhteyttä entiseen itseensä.

Kappaleessa laulettiin: Olet suhtautunut elämään negatiivisesti / vuosikausia ajatellut esimerkiksi / on tapahtunut paljon / eikä ole tapahtunut mitään.

Sur-rurin levy artikuloi pessimistisiä tuntemuksia, joita minulla oli lukion lopussa mutta joita en osannut sanallistaa. Surua siitä, ettei ole kokenut nuoruuttaan sellaisena kuin se pitäisi kokea, että tulevaisuus ja yhteiskunta pelottivat ja elämä oli valunut ohi oikeastaan ennen kuin se oli alkanutkaan.

Eniten Sur-rurissa ei kuitenkaan viehättänyt ahdistus vaan se, että kappaleissa oli mukana etäännyttävää huumoria, jonka läpi pelkoja tarkasteltiin. Kävin katsomassa Sur-rurin keikkaa helsinkiläiselle Oranssi-klubilla ja muistan, että soitto oli yhtä ”epäselvää” kuin tunteet, joista Sur-rur teki biisejä.

Vuosien varrella moni muu oma suosikkibändi ehti vaihtua, mutta Sur-rurin levyjen pariin palasin yhä uudestaan. Bändin musiikki kehittyi angstisesta punkista kitararockiksi, jossa oli melankoliaa mutta ei ollenkaan maskuliinista uhoamista. Ville Vuorenmaan tekstejä voisi kutsua ”kirjallisiksi”. Sur-rurin kohdalla en kuitenkaan tarkoita ”kirjallisella” pätemistä, maalailua tai omaa älyllisyyttä esittelevää kikkailua, vaan sitä, että vaikeitakin tunteita kuvataan vapautuneesti ja oikeantuntuisilla sanoilla. Ehkä lähimpiä vertailukohtia Sur-rurille ovat yhdysvaltalaiset 1990-luvun vaihtoehtorock-yhtyeet Sonic Youth, Hüsker Dü ja The Replacements.

Tapaamme Ville Vuorenmaan kanssa kahvilassa Helsingin Kalliossa. Utelias koira tulee hääräämään pöydän viereen, ja sen omistaja sanoo, että koiran nimi on ”Ville” ja minä sanon, että ”heh, se on samanniminen kuin sinä” ja Ville Vuorenmaa sanoo ”katsos niin” ja tilanne tuntuu samaan aikaan tutulta ja vähän vaivaannuttavalta.

Tuntuu oudolta jutella ihmisten kanssa, jotka tekevät taidetta, josta olen pitänyt kauan. En ”fanita” itselleni tärkeän taiteen tekijöitä ja ehkä haluan pitää itselleni tärkeät taiteilijat etäisyyden päässä. Kun mietin, ketä ”varjossa ollutta taiteilijaa” haluaisin haastatella, Vuorenmaa kuitenkin tuntuu ainoalta vaihtoehdolta.

Vuonna 2016 Sur-rur täytti 20 vuotta, mikä näyttää Vuorenmaan mielestä isommalta numerolta kuin ajallisesti tuntuu. Keväällä 2016 bändi julkaisi kuudennen pitkäsoittonsa Ihmisiä nurmikolla. Aluksi albumi julkaistiin vain vinyylinä ja CD-levynä mutta syksyllä myös Spotifyssa. Sitä ennen Sur-rurin musiikkia ei ole ollut suoratoistopalveluissa.

”Ei minulla ole koskaan ollut mitään sellaisia harhaluuloja, että meidän bändi olisi joku Beatles, joka ansaitsisi suurta tunnustusta”, Vuorenmaa sanoo.

Arvokkainta levyntekoprosessissa on hänen mukaansa tunne jonkin konkreettisen, kuten biisin tai kasetin, tekemisestä.

Vuorenmaa kasvoi Lapualla. Vanhemmat erkanivat ennen hänen syntymäänsä, ja isä jäi äitiä etäisemmäksi, epämääräisen kaipuun kohteeksi.

Lapsena Vuorenmaa piirsi bändikuvia. Rockbändejä oli helppo kuvitella musiikkivideoiden ja levynkansien perusteella. Yläasteen kuvataideopettaja rohkaisi piirtämään bändejä ja elokuvahirviöitä, aiheita, jotka kiehtoivat Vuorenmaata eniten.

Kun Vuorenmaa oli 16-vuotias, hän perusti Sur-rur-yhtyeen basisti Ville Laurilan ja rumpali Kimmo Pohjapellon kanssa. Sur-rur alkoi tehdä punkia, koska sitä tehdessä ei tarvinnut osata soittaa. Kappaleiden rakenteet karkasivat kuitenkin alusta asti säkeistö-kertosäe-kaavasta, eikä bändillä ollut selkeää linjaa. Sur-rur esiintyi ensimmäisen kerran vuonna 1997 Lapuan lukion liikuntasalissa.

”Koulukaverit kerääntyivät katsomaan meitä, osa kannustavina ja osa huvittuneina. Yritimme kuitenkin soittaa taitoihin nähden liian nopeasti ja jouduimme keskeyttämään keikan.”

”Ei minulla ole koskaan ollut mitään sellaisia harhaluuloja, että meidän bändi olisi joku Beatles, joka ansaitsisi suurta tunnustusta.”

Ahdistus on vaivannut Ville Vuorenmaata lapsesta asti. Se on ilmentynyt sosiaalisten tilanteiden jännittämisenä, huolestuneisuutena ja yleisenä pelkona siitä, että vaikka asiat alkaisivat sujua ”hyvin”, lopulta käy kuitenkin huonosti. Sur-rurin uusien kappaleiden sanoituksissa ahdistus ilmenee eksistentiaalisena epätoivon pohjavireenä, joka varjostaa arkisia kuvia. Epäuskon ja etääntymisen tunne muuttaa tavalliseltakin vaikuttavan tilanteen psykedeeliseksi:

Näen valehtelevan kuvani / joka pelkää aivan liikaa / huomisen maanantain harmaudessa / mäkin unohdan sen mitä halusin / se leijuu tuulessa / korkeammalle / vaaleanpunainen ostoslista lentää luotani pois / se on pelottava, vapautumisen lista. (Väität olevasi tyytyväinen, 2016)

Kuvien tekeminen ja biisien kirjoittaminen ovat toimineet Vuorenmaalle terapiamuotoina. Hän on pitänyt bändin perustamisesta asti päiväkirjaa. Se ei automaattisesti johda kirkastuksen hetkiin mutta auttaa hahmottamaan, mitä on tapahtunut.

”Päiväkirjassa voi kokeilla vapaasti erilaisia kirjoitustyylejä, mistä on apua biisien kirjoittamisessa ja tunteiden selkeyttämisessä”, Vuorenmaa sanoo.

”Huonolla tuulella teksteistä tulee tosin liian helposti pahantuulista vellomista, joka ei johda mihinkään. Biisien kirjoittaminenkaan ei suju ahdistuneimmassa tilassa, vaan silloin, kun ’pahin vaihe’ on ohi ja pystyy ajattelemaan selkeämmin. Parikymppisenä ahdistus oli pelottavaa ja hahmotonta, nyt pystyy suhtautumaan asioihin vähän rauhallisemmin.”

Vuorenmaa opiskeli taidetta Lapin yliopistossa, jätti opinnot kesken ja valmistui lopulta Turun Taideakatemiasta vuonna 2009. Hän on ollut mukana useissa ryhmä- ja yksityisnäyttelyissä. Hän on saanut satunnaisia apurahoja ja elättänyt itsensä siivoamalla laivoja ja margariinitehdasta. Vuonna 2015 hän voitti Vuoden nuori eteläpohjalainen taiteilija -palkinnon.

”Minulla on Lapuaan ristiriitainen suhde. Tietty jyrkkyys ja ehdottomuus siellä on aina ahdistanut, mutta samaan aikaan se tuntuu kodilta. En tiedä kuitenkaan, voisinko sanoa suhtautuvani kotipaikkakuntaani nostalgisesti.”

Vuorenmaa kertoo, että sanoitukset, jotka käsittelevät jollain tapaa kuolemaa tai itsetuhoa, ovat nuoresta pitäen tuntuneet ”kovilta jutuilta”. Ala-asteella hän kiinnostui Dingon Kerjäläisten valtakunta -kasetista ja sitten hevistä, Iron Maidenista ja Metallicasta.

”Ehkä ’rankan musiikin’ ja kauhukuvaston viehätyksessä oli kyse jo epämääräisen ahdistuksen kanavoimisesta, vaikkei sitä silloin tajunnut. Jonkun Metallican …And Justice for All -levyn maailmankuva on nihilistinen, puhutaan tylysti itsetuhosta ja kuolemasta.”

”Siinä ei tosin saa olla kyse mistään itsetuhon ihannoinnista. Pikemminkin siitä, että kuoleman ajatuksilta ei suljeta silmiä, vaan ne otetaan aiheiksi. Esimerkiksi Kalervo Palsa käsittelee kuolemaa humoristisesti, mikä oli kombinaatio, joka puhutteli”, Vuorenmaa sanoo.

Hän arvostaa myös Kari Peitsamon suodattamatonta tapaa käsitellä mitä aihetta tahansa ja virheitä pelkäämättä.

”Syntyy vaikutelma, että biisit vain tulevat sellaisina kuin ne tulevat, eikä niihin lisätä sen jälkeen mitään turhaa. Sillä metodilla voi syntyä huonoja tekstejä, mutta parhaimmillaan niissä mennään todella pitkälle.”

”Parikymppisenä ahdistus oli pelottavaa ja hahmotonta, nyt pystyy suhtautumaan asioihin vähän rauhallisemmin.”

Haastatteluhetkellä Ville Vuorenmaa valmistaa täyspäiväisesti B-gallerian näyttelyä. Hän on myös aloittamassa ensi kertaa elämässään terapian ahdistuksensa hoitamiseksi. Ahdistus on vuodesta toiseen ajanut hänet tekemään kuvia ja lauluja niin, että tunteeseen on oikeastaan tottunut ja melkein kiintynyt. Nyt Vuorenmaa on miettinyt, mitä ilmaisun tarpeelle tapahtuu, jos tunne joskus lievittyy tai loppuu.

”Enemmän ahdistus on kuitenkin rajoittanut elämää kaikilla mahdollisilla tavoilla kuin auttanut tekemään taidetta. Kun ahdistaa, ei pysty innostumaan mistään. Omat ideat tuntuvat huonoilta ja alkaa vain epäilemään ja sensuroimaan itseään etukäteen”, Vuorenmaa sanoo.

”Uskon, ettei kirjoittamisen ja kuvien tekemisen tarve lopu ahdistuksen loppumiseen. Elämästä ei varmaan koskaan tule niin ongelmatonta, ja aina on hämmentäviä ja mietityttäviä asioita.”

Vuorenmaa näyttää kuvaa T-paita Pompeijissa -taulustaan, jonka hän on tehnyt näyttelyyn. Hän sai idean siihen keväällä Italiassa, johon hän oli kauan halunnut matkustaa.

Pompeijissa hän näki kaksi turistia, joista toisella oli koskettava ja hieno paita. Paidassa oli kuva Vesuviuksesta, joka pyytää Pompeijin kaupungilta anteeksi. Vuorenmaa ei kehdannut kysyä turisteilta, saako hän ottaa heistä valokuvan, joten hän piirsi kuvan myöhemmin ulkomuistista. Kuvassa kaiken tuhonnut Vesuvius sanoo ”Anteeksi” ja hymyilee sympaattisen surumielisesti.

0
6
6 0
Jaa

Kirjoittajasta

Iida Sofia Hirvonen

Olen 28-vuotias helsinkiläinen vapaa toimittaja. Nuorena kuuntelin paljon levyjä ja luin kirjoja ja juttuja netistä. Äiti ihmetteli, mitähän sinusta tulee, kun istut aina tietokoneella. Vastasin, ettei varmaan mitään. Kulttuuritoimittajan töihin olen pikemminkin ”ajautunut” kuin aktiivisesti hakeutunut, mutta kun aloin kirjoittaa, ensin musiikista ja sitten kaikesta muusta, ei enää kiinnostanut tehdä työkseni muuta. ”Käytän” taidetta intuitiivisesti, hakeudun esteettisesti vetoavien asioiden pariin, ja jos ne lakkaavat kiinnostamasta, jätän kesken. En ole aina samaa mieltä itseni kanssa.

Ihmiset ovat usein sanoneet juttujani ”omaäänisiksi” ja ”hauskoiksi”. Mielestäni suurin osa kirjoituksistani ei ole mitenkään hauskoja. Tykkään teksteistä, joissa on nyansseja ja jotka ovat jollain tapaa ”merkityksistä avoimia”. Tiedän, että kirjoittaminen sujuu, kun unohdan itseni. Pidän liian pitkistä ja liian lyhyistä lauseista. Sanat viehättävät minua, mutta en aina luota niihin enkä itseeni ja siksi kirjoittaminen on minulle usein vaikeaa. Taide tuntuu tärkeältä enkä ota sitä vakavasti.