Arto Salminen ei kelvannut kansalliskirjailijaksi

En ole koskaan ollut tappelussa, mutta turpaan olen saanut kuusi kertaa. Ja joka kerran samalta mieheltä, kirjailija Arto Salmiselta.

Salminen (1959–2005) julkaisi koko tuotantonsa, kuusi romaania, vuosien 1995 ja 2005 välillä. Sitten hän kuoli, yllättäen, sairaskohtaukseen 46-vuotiaana.

Jäljelle jäi rujo analyysi lamanjälkeisestä Suomesta. Kuusi napakkaa kirjaa ajalta, jona tuloerot kääntyivät kasvuun ja päähän potkitun moraali laskuun.

Salminen näytti lukevalle keskiluokalle Suomesta sen puolen, josta se mieluummin olisi nähnyt somistetun version. Varastoduunarin, joka myy kirjanpidon ohi omaan taskuunsa ja valehtelee sitten kaverinsa syntipukiksi (Varasto, 1998). Taksikuskin, joka panee mummonsa asunnon myyntiin ja raiskaa ex-puolisonsa lapsensa nähden (Ei-kuori, 2001). Vastaanottokeskuksen työntekijöiden piilotellun rasismin (Turvapaikka, 1995).

Salmisen sanat painoivat, sillä hän oli itse työskennellyt niin vastaanottokeskuksessa, maalivarastossa kuin taksikuskina. Hän kirjoitti maailmasta, jonka tunsi. Maailmasta, jossa inhorealismi ei ollut inhorealismia vaan realismia.

Kriitikot kyllä kiittelivät Salmista, mutta kirjat eivät kansalle kelvanneet: tyypillistä Arto Salmista myytiin reippaasti alle tuhat kappaletta. Vasta viimeinen romaani, Kalavale – kansalliseepos (2005) osoitti kohti läpimurtoa. Teos, joka näki tosi-tv-kulttuurissa maailmanlopun enteitä, toi Salmiselle viimein laajempaa julkisuutta. Myyntikin kohosi moninkertaiseksi.

Sitten Arto Salminen kuoli.

Finlandia-ehdokkuus, kanonisointi siis, jäi Salmiselta saamatta. Lähimmäs hän kai pääsi vuonna 1998 voittamallaan (niin ikään viinapullon nimeä kantavalla) Koskenkorva-palkinnolla, jonka myönsivät tamperelaiset kirjallisuudenopiskelijat.

Arto Salminen jos kuka ansaitsisi tulla luetuksi 2000-luvun kansalliskirjailijana, Hotakaisen, Tervon ja Ketun veroisena Suomen-selittäjänä. Nyt, seuraavan taantuman jälkilöylyissä, irtisanomisten ja syrjäytymisen aikakautena, Salmisen sanoma on ajankohtaisempi kuin koskaan.

Arto Salmisen yhteiskunnallinen teesi kiteytyy hänen toisen romaaninsa Varaston loppuratkaisuun. Romaanissa maalivaraston pienipalkkainen duunari Antero Rousku tulee toimeen vain myymällä varastosta tarvikkeita kirjanpidon ohi. Petoksella siis. Kun kiinnijääminen uhkaa, Rousku ilmiantaa ainoan työkaverinsa Ranisen, vähän tyhmän tyypin, jolla ei ole ollut Rouskun varjobisneksistä tietoakaan.

Raninen saa potkut, eikä Rouskulla ole entisen työkaverinsa kohtalosta epäilystäkään.

Raninen kiskoi talvitakin päälleen ja käveli ulos, enkä minä koskaan enää nähnyt sitä. Tuntui että kaikki muistikuvat Ranisesta katosivat saman tien. En enää muistanut miltä se näytti, mutta tiesin silti minkä näköinen se on kolmen vuoden kuluttua, kun se kerjää markkaa Ympyrätalon Alkon edessä.

Elämä Salmisen varastossa on työelämän ja yhteiskunnan pienoiskuva. Fiksumpi savustaa tyhmempänsä kuukausipalkkaisesta työstä viinarahan kerjääjäksi, jota ei illan tulen valaise kuin katulamppu, jos sekään.

Paha saa palkkansa. Ja se palkka on rahaa.

Lukijan tehtäväksi jää olla sulkematta silmiään, kun veri, kusi ja sperma alkavat virrata. Se on vähintä, mitä hän voi tehdä.

Kaltaiselleni omakotitalon kasvatille Salmisen romaanit ovat näyttäneet, että kun ihminen pannaan voimaan pahoin, käytös on sen mukaista. Vähäosaisen elämästä ei ole romanttiseksi kasvu- tai sankaritarinaksi. Kirjailijan velvollisuus on näyttää se kaunistelematta. Muuten hän ottaa osaa maailmaan, jossa rumaa väitetään kauniiksi vain, jotta yöunet maistuisivat paremmin.

Lukijan tehtäväksi jää olla sulkematta silmiään, kun veri, kusi ja sperma alkavat virrata. Se on vähintä, mitä hän voi tehdä. Katharsista on turha odottaa, sillä kovin monella ei ole puhdistumisen kokemuksiin varaa elämässäkään. Vähäosaiset ovat harvoin mitään velikultia.

Arto Salmisen lukeminen aiheuttaa pahan mielen, Kari Hotakaisen hyvän. Siksi Salminen kai ei ole koko kansan suosikiksi kohonnutkaan.

Se on traagista, sillä Salmisen proosan salaisuus ei palaudu pelkkään suoraan puheeseen ja inhorealismiin. Olennaisinta Salmisessa on kielen kauneus ja havainnon liikuttavuus, joihin hän kovan totuutensa paketoi. Arto Salmisen virtuoosimaisessa kerronnassa Veijo Meren modernistinen havainto yhdistyy Jari Tervon lyyrisen lakoniseen huumoriin. Lopputuloksena on mieltä kohottavaa kauneutta.

Salminen veistää ohimoon potkituista ihmisistä tekstikappaleen muotoisia näköiskuvia. Jos yhden sellaisen lohkaisee kirjasta irti, se seisoo omillaan kuin runo:

Alakerrassa asuva nainen raotti verhoa ja työnsi naamansa ikkunaan. Siltä oli viety ilmeet, ensimmäisenä se jolla odotettiin ilouutisia. Naisen ikää oli mahdoton arvioida, koska sitä ei enää ollut. Se oli peittynyt Kelasta tulleen postin ja muiden nöyryytysten alle.

Tuotakaan Kalavale-romaanin kiteymää ei tarvinnut kirjan sivuilta hakemalla hakea, niitä riittää joka aukeamalle.

Juuri Salmisen havainnon kuulaudessa piilottelee se lohtu, joka äkkiseltään ei pilkota hänen vimmaisella katseella lukijaa silmiin tuijottavassa proosassaan. Kauheastakin maailmasta voi puhua kauniisti, ja lukijan tunnistamisen kokemuksessa piilee mahdollisuus empatiaan.

Kerran Arto Salminen tosin kelpasi koko kansalle.

Vuoden 2011 joulukuussa ensi-iltansa sai Varasto-elokuva. Taru Mäkelän ohjaamaa ja Veli-Pekka Hännisen käsikirjoittamaa komediaa tähdittivät Kari-Pekka Toivonen ja Aku Hirviniemi. Elokuva keräsi kiitosta kriitikoilta ja oli yksi vuoden katsotuimmista kotimaisista elokuvista.

Miten Varasto-elokuva siinä onnistui? Miten Salmisen filmatisointi upposi kansaan, vaikka hänen romaaninsa eivät?

Palataanpa siihen, kuinka Varasto-romaanissa duunari nimeltä Rousku päätyi ratkomaan henkilökohtaisen taloudellisen ahdinkonsa. Hän petti kaverinsa valehtelemalla yrityksen johtajalle, että Raninen oli pimeän myynnin takana. Antisankariksi osoittautunut Rousku tiesi toverinsa päätyvän kadulle kerjäämään, mutta se ei saanut häntä toimimaan toisin. Ihminen on ihmiselle – ihminen. Eli susi.

Taru Mäkelän filmatisoinnissa Rousku toimii melkein samoin – siis ennen kuin imelästi kuvatut omantunnontuskat hyökyvät päälle. Elokuvassa Rousku uhkaa käräyttää rikoskumppanina toimineen asiakkaansa ja julistaa sankarillisesti muuttaneensa toimintatapansa. Rousku tekee parannuksen: tästä eteenpäin reilu peli.

Ja aina vain paranee. Viime minuuteilla katsojalle kerrotaan, että Rouskun pettämä Raninen liittyi AA-kerhoon ja – aivan oikein – voitti lotossa! Lopputekstien aikana kuullaan ääninauhalta, kuinka elämänsyrjään takaisin kiinni päässyt Raninen höpisee mukavia Rouskun lapsen syntymäpäivillä.

Nukkukaa rauhassa, hyväosaiset. Pultsareillekin käy lopulta hyvin! Kyllä ohimoon potkittukin valitsee oikein, jos kanttia riittää.

Varasto-elokuva välähteli mielessäni, kun vierailin hiljattain Arto Salmisen haudalla. Salminen lepää Malmin hautausmaalla korttelissa seitsemän, rivillä viisi. Hakematta nousi ajatuksiin, että mahtoi haudassa ryskyä, kun Varasto-elokuvaa ensiesitettiin. Niin tekijänsä näkemyksen vastainen se on.

Silti, tai juuri siksi, Varasto-elokuva oli suuri kansansuosikki. Sitä käytiin katsomassa teattereissa yli 200 000 kertaa. Vertailun vuoksi: Salmisen kirjoja on ostettu yhteensä noin 12 000 kappaletta.

Ei Salmisen suursuosio paljon vaatinut. Ainoastaan kirjailijan koko maailmankuvan kääntämisen päinvastaiseksi.

Miten Varasto-elokuva siinä onnistui? Miten Salmisen filmatisointi upposi kansaan, vaikka hänen romaaninsa eivät?

Nykyään yhä vähemmän myyvää kirjallisuutta puolustetaan lukemisen hyvinvointivaikutuksilla. Arto Salminen olisi haistattanut moiselle paskat. Luulen Salmisen pikemminkin liputtaneen taiteen pahoinvointivaikutusten puolesta. Maailman pahuuteen havahtunut jos kuka haluaa nähdä muutoksen.

Salmisen kustannustoimittaja Harri Haanpää kertoi Parnassossa julkaistussa muistokirjoituksessaan Salmisen sanoneen, että aika, jona ihmisiä irtisanotaan, on kirjailijan kannalta otollinen. Sellainen aika oli, kun Salminen aloitti uransa. Sellaista on myös nyt. Siksi olisi korkea aika sytyttää valot Arto Salmisen kirjalliseen varastoon.

Kauppojen hyllyiltä Salmista ei enää löydy, kirjastoista kyllä. Salmista lainataan keskimäärin puolentuhatta kertaa vuodessa. Lainausmäärät ovat laskussa. Suurin piikki, 10 000 lainausta, ajoittui Varasto-elokuvaa seuranneelle vuodelle.

Salmisen kirjat ovat lyhyitä, alle 200-sivuisia. Jos päättää lukea maanantaista lähtien yhden Arto Salmisen joka ilta, sunnuntai jää vapaaksi. Kaltaiseni hyväosainen voi käyttää sen vaikka peiliin tuijotteluun.

0
33
33 0
Jaa

Kirjoittajasta

Erkka Mykkänen

Olen Kuopiossa kasvanut ja sittemmin helsinkiläistynyt kirjailija ja toimittaja. Suhtaudun epäilevästi jokaiseen, joka kertoo rakastavansa lukemista. Minulle lukeminen on pakollinen paha, josta vain harvoin seuraa rakastumisen kokemuksia. Miksi sitten luen? Juuri sen ehkä kerran vuodessa tapahtuvan rakastumisen takia.

Romaanista näkee yleensä jo päältäpäin, onko se mistään kotoisin. Alle 200-sivuinen kirja on lupaava: kirjailija on uskaltanut tiivistää. Yli 400-sivuinenkin herättää mielenkiinnon: kirjailija on uskaltanut panna kaiken peliin. Mutta jos kirjan sivumäärä lössähtää kahden- ja neljänsadan väliin, epäilen tylsistyväni.

Arto Salminen, jonka haluaisin kanonisoida 2000-luvun suureksi kansalliskirjailijaksi, kirjoitti lyhyitä kirjoja. Luulen sen johtuvan siitä, että myös Salminen vihasi romaaneja, ainakin suurinta osaa niistä. Siksi hän kirjoitti omistaan lyhyitä, alle 200-sivuisia. Salmisen kirjat ovat niin lyhyitä, että ne lukee mielellään uudestaan ja uudestaan, rakastuneena.