Bimbosta tuli taiteilija

Mitä jos taiteilijat Kikka Sirén ja Edith Södergran eläisivät nyt?

Heillä olisi hieman ikäeroa viihdetaiteilijan kunniaksi, mutta paljon yhteisiä tuttuja: he olisivat tavanneet pari vuotta sitten keväällä ohimennen galleristi Veikko Halmetojan järjestämissä Kikka-bileissä galleria ARTagissa. Siellä paljastettiin taiteilija Erno Enkenbergin Sirénistä maalaama muotokuva.

Juhlakalu olisi pitänyt kiitospuheensa lyhyenä: ”Silloin onnenkin nainen vasta saa, hellästi kun häntä koskettaa” ja suudellut Enkenbergin jalkaa.

Sirén olisi pitänyt Södergranista heti: juuri sellainen luonnonlapsi kuin sanotaankin, sitä paitsi hänestä itsestään oli sanottu ihan samaa, sitten myöhemmin, kun sellainen luonteenpiirre oli ymmärretty hyveeksi. Ystäviä heistä olisi tullut kuitenkin vasta Lahden kirjailijakokouksessa Mukkulassa, jossa he olisivat vaatineet ainoina taiteilijavieraina laseihinsa samppanjaa hanaviinin sijaan (tapahtuman järjestäjä olisi lähtenyt heti Alkoon).

Sirén olisi iloinnut, toki hieman kateellisena, siitä miten Södergran oli otettu sisään taidepiireihin heti esikoisrunokokoelmansa Runoja ilmestyttyä. Sirénillä oli ollut Mä haluun viihdyttää -albuminsa kanssa hankalampaa. Kriitikot eivät innostuneet, eikä kansa.

Myös Södergran, omituisen itsevarma suomenruotsalainen karjalaisnainen loppusoinnuttomine seksirunoineen, oli ollut liikaa joillekin kollegoille.

Toki oma liputuspäivä oli tuonut Sirénille hänen vanhemmilla päivillään ansaittua tasoitusta.

1920-luvulla vaikuttanut modernin runouden uudistaja ja 1990-luvun lamavuosia piristänyt pikkutuhma poplaulaja eivät ole ehkä historiallisista taiteilijanaisistamme vertailukelpoisimmat, mutta heidän tarinoissaan on paljon yhteistä.

Kumpikin aloitteli uraansa Helsingin ulkopuolelta tulleena parikymppisenä, ja kumpikin kuoli nuorena, Edith Södergran 31-vuotiaana huonosti hoidettuun tuberkuloosiin, Kikka, Kirsi Hannele Sirén, 41-vuotiaana päihdeongelmien haurastamana sydänkohtaukseen.

Molempien taiteilijamyyttiin kuuluu kuoleminen unohdettuna ja pilkattuna. Vasta kuolema teki heistä taiteilijoita: Södergran ja Sirén olivatkin väärinymmärrettyjä pioneereja, jopa neroja, joita aikalaiset eivät ymmärtäneet.

Kun runoileva keuhkotautipotilas Edith Södergran astui esikoisteoksensa kanssa vuonna 1916 alueelle, joka oli varattu lähinnä miehille, monet hämmentyivät.

Södergranin esikuvat olivat enimmäkseen ulkomaalaisia filosofeja, mutta nuoruudessaan hän oli lukenut paljon saksalaisen modernistin Else Lasker-Schülerin runoja.

Södergran kirjoitti ensimmäisten eurooppalaisten runoilijoiden joukossa vapaaseen mittaan kuvailevia runoja, jotka uhmasivat vallitsevaa passiivista ja hempeää naiskuvaa. Hänen runojensa nainen oli seksuaalinen ja aktiivinen ja vaati kunnioitusta: Sinä näit, että olin kaunis ja muistutin jotakuta, jonka olit nähnyt unessa. Minä unohdin kaiken, unohdin lapsuuteni ja kotimaani. Tiesin ainoastaan olevani hyväilyjesi vanki. (Rakkaus, Runoja, 1916)

Joitakin yksittäisiä ylistäviä arvioita lukuun ottamatta Södergran ei saanut nauttia juurikaan kirjallisten piirien tai yleisön suosiota. Kirjallisuudentutkija Erik Kihlman arvioi Södergranin tuotantoa muun muassa ”lapsellisen kevyen yksinkertaisuuden tuloksiksi” ja ”ajatusjyviksi joissakin runonalkioissa”. Vasabladetissa Södergranin runoja pidettiin ”mielipuolisina”.

Ja kun Södergrania arvosteltiin julkisesti, hän myös puolustautui julkisesti, mikä herätti kirjallisissa piireissä huvitusta.

Södergran arvosti omia tekemisiään. Agneta Rahikainen kirjoittaa vuonna 2014 teoksessa Edith – runoilijan elämä ja myytti, että ennen Södergrania naiset olivat nimenneet runokokoelmansa anteeksipyytelevästi runoyritelmiksi ja hiekanjyväsiksi.

Södergranin kokoelmien nimet olivat jylhiä: Syyskuun lyyraKirjavia havaintoja, Ruusualttari ja Tulevaisuuden varjo.

Hän oli outo lintu: lukenut mutta homssuinen ja röyhkeä maalaisnainen, joka ei ollut niin kuin helsinkiläiset nuoret sivistyneet naiset.

Ja kun Södergrania arvosteltiin julkisesti, hän myös puolustautui julkisesti, mikä herätti kirjallisissa piireissä huvitusta.

Entäpä laulaja Kikka?

Hän saapui tamperelaisesta Tesoman lähiöstä Helsinkiin tupeeratussa tukassaan ja vaaleanpunaisissa lurex-pöksyissään 70 vuotta Södergrania myöhemmin ja lauloi: Sun katsees vaeltaa vartalossain ja aivan lähelles tulen jo näin. Kun polte pakottaa lantiossain, se vetää väkisin sinua päin. (Mä haluun viihdyttää)

Lama ei ollut vielä alkanut, eikä Suomessa ollut tissibaareja, mutta kolmossivun tyttöjä kuitenkin. Myös Sirénin esikuvat olivat eräänlaisia ulkomaalaisia modernisteja: brittiläinen Samatha Fox ja italialainen Sabrina Salerno uudistivat popkuvastoa laulamalla vihjailevia lauluja vähissä vaatteissa. He olivat kolmossivun seksiobjekteja, joilla olikin ääni ja halu: Boys boys boys, looking for a good time! Touch me, touch me now!

Oli kuitenkin aivan uutta, että myös tällainen Kirsi (silloinen Viilonen) Tampereelta lauloi niin reippaasti seksistä.

Sirénin kanssa työskennellyt ja hänen laulujaan sanoittanut Ilkka Vainio kertoo, ettei Sirénin ollut tarkoitus olla pelkkä kohde. ”Kikkaa ennen kukaan nainen ei ollut laulanut naisen oikeudesta tehdä aloite ja juhlia.”

Tällaista emansipoituneen esitaistelijan puolta laulajassa ei nähty koko hänen elinaikanaan eikä pitkään sen jälkeenkään.

Yleisön keskuudessa Sirénistä tuli heti suosittu, ja hän on edelleen yksi myydyimmistä suomalaisista naisartisteista. Kollegat ja lukeneemmat piirit säälivät häntä eräänlaisena esi-Tuksuna, hyväksikäytettynä marionettina, joka lauloi miesten kirjoittamia seksilauluja miesten pukemana.

Sirénin lähipiiri on vakuutellut myöhemmin, että laulaja loi imagonsa ihan itse, pukeutui kumiin ja nahkaan jo paljon ennen artistinuraansa, huulipunan pinkki sävy oli oma valinta.

Uran alkuun Sirénin auttoi hänen ystävänsä, samanikäinen radiotoimittaja Pia Temisevä, josta tuli myös hänen managerinsa.

Ilkka Vainio kertoo, että Sirén epäröi vain yhden laulunsa esittämistä ”liian rajuna”: Se oli Tartu tiukasti hanuriin (Käyrä nousemaan, 1993), jossa lauletaan: Tartu tiukasti hanuriin ja näppäile mua, täysin rinnoin mä voin siitä innostua.

Samana vuonna, kun levy julkaistiin, lama-Suomi oli syvimmillään ja tissibaaritiheys maailman kattavin. Sosiaali- ja terveysministeriö julkaisi raportin sukupuolisesta häirinnästä työelämässä, ja aiheesta keskusteltiin paljon.

Ehkä siksi laulu vaivasi laulajaa.

2010-luvulla Siréniä on tulkittu lehtiartikkeleissa radikaaliksi kapinalliseksi, feministiksi ja iloisen seksin sanansaattajaksi. Hänen olemuksensa paheksuminen olisi nyt slut-shamingia, naisen seksuaalisuuden ja näkymättömän sovinnaisuuden rajan ylittämisen paheksuntaa. Hänen pitämisensä uhrina olisi alentuvaa.

Kikka Sirénistä on tullut homoikoni, ja hänen kunniakseen on todella pidetty juhlat helsinkiläisessä galleriassa. Itse galleristi Halmetoja osti Enkenbergin Kikka-taulun (Sarjasta kuuluisat suomalaiset alkoholistit: Kikka, 2015) puolisolleen joululahjaksi.

Kun Kikan tarttuvia syntikkapoplauluja kuuntelee nyt, parin vuosikymmenen jälkeen ilman holhoavaa asennetta, ne ovat vastustamattomia. Hänen musiikkinsa on huolellisesti tuotettua, aikaa kestänyttä ysäripoppia. Onnen nainenkin silloin vasta saa -kappaleessa vuodelta 1991 on tiettävästi Suomen ensimmäinen naisen levyttämä rap-osuus.

Sirénin musiikillinen ja asenteellinen perintö kuuluu suomalaisessa popmusiikissa: Paula Koivuniemi ja Kaija Koo ovat saaneet väljähtäneille urilleen nostetta korostamalla emansipoitunutta seksuaalisuuttaan. Kun Sanni esiintyy albuminsa kannessa uikkareissa ja laulaa seksistä, enää harva närkästyy.

Myös aikanaan halveksittu Edith Södergran jätti pitkän jäljen. Myytti sairaasta ja hauraasta nuoresta naisesta on särkynyt. Monet Södergran-entusiastit ihmettelevät nyt, mistä nuoren runoilijanaisen pysäyttämätön omanarvontunto oikein oli peräisin.

Södergranin myötä suomenruotsalainen runous nousi 1920-luvulla ainakin pohjoismaiseen maineeseen. Isot kustantamot käänsivät hänen runojaan suomeksi kuitenkin vasta vuosikymmeniä myöhemmin. Södergranin runoja on käännetty 40 kielelle, ja hänet on tunnustettu yhdeksi merkittävimmistä modernisteista. Runoilijasta on kirjoitettu useita elämäkertoja ja näytelmiä, niistä uusin Koska olet minun sai ensi-esityksensä marraskuussa Espoon kaupunginteatterissa.

Mutta vieläkään Södergranilla – tai Sirénillä – ei ole omaa tai yhteistä liputuspäivää.

Kuka voisi olla tämän ajan Edith Södergran tai Kikka Sirén? Naiskäsitystä uudistava esitaistelija, joka tekee jotain sellaista, mitä ei vielä ymmärretä.

Ehkä videobloggaaja Sonja ”Soikkuu” Hämäläinen, joka kertoilee elämästään ja lemmikeistään omalla YouTube-kanavallaan? Anna Paavilainen, joka nosti teatteriraiskaukset näyttämölle? Performanssitaiteilija, joka kuvaa synnytyksensä suorana sosiaaliseen mediaan?

Ehkä Södergranin ja Sirénin kaltaisia ei enää tule. Väärinymmärretyksi joutuminen alkaa olla menneiden aikojen luksusta, viime vuosituhannen maineenrakennusmateriaalia.

Yhtenäiskulttuuri on menetetty iäksi, marginaalia ei enää ole ja melkein kaikki tabutkin on rikottu. Kaikenlaiselle taiteelle on tilaa, ja sosiaalisen median myötä kaikille taiteilijoille riittää äänekkäitä tukijoita. Yksittäinen taiteilija ei pysty herättämään massoissa tunteita, kun huomio jakaantuu niin monen poleemikon kesken.

Enää edes seksuaalisuus väärässä sukupuolessa ei määrittele niin paljon taiteilijan merkittävyyttä.

Yhä voi toki kuolla nuorena, mutta riittääkö sekään erityisasemaan? Prinsessa Dianan haudalle Althorpiin myydään vielä pääsylippuja, mutta missä edes lepää Amy Winehouse?

Kuka taiteilija kuoli viimeksi nuorena?

Jälkipolvien arvostus syntyy selvittämättömästä myytistä, siitä, että tulkinnalle jää varaa.

2010-luvulla kukaan ei ole enää arvoitus.

Kun Kikan tarttuvia syntikkapoplauluja kuuntelee nyt, parin vuosikymmenen jälkeen ilman holhoavaa asennetta, ne ovat vastustamattomia.

0
7
7 0
Jaa

Kirjoittajasta

Outi Kaartamo

Olen nähnyt valon, ja sen keskellä Saara Aallon. Television kykykisoista tutun laulajan, josta on puuttunut jotain – tai jossa on jotain liikaa. Innokkuutta ja mahtipontisuutta vailla ylväyttä, joka tekee tähden. Kunnes marraskuun 26. päivänä 2016 liikutuin, kun Saara Aalto esitti X Factorissa Abban Winner Takes It All -kappaleen itseään flyygelillä säestäen. Hän oli miljoonayleisön edessä pelkkää ylväyttä ja glooriaa. Aalto oli vihdoin löytänyt itsensä. Vai löysinkö minä hänet vasta nyt? Suomessa Aalto on jäänyt väliinputoajaksi. Hän ei ole poptähti eikä klassinen laulaja – eikä meillä oikein ole muunlaisia. Mutta muualla on. Ehkä Aalto kuuluukin Celine Dionin ja Barbra Streisandin kaltaisten virtuoosidiivojen maailmaan. Häneen ei tarvitse samastua, koska hänen taitonsa riittävät siellä, missä niitä osataan arvostaa. Nähdyksi tuleminen sai Aallon loistamaan vain kahdeksassa viikossa. Mitä jos runoilija Edith Södergran olisi saanut suomenruotsalaisen kulttuurieliitin tuen? Ehkä teoksia olisi jäänyt jälkipolville tuplasti. Kulttuuritoimittajallakin on vastuunsa taiteilijan näkemisessä. Hänen tehtävänsä on asettaa teokset tunnettuun kontekstiin – mutta myös kehdata ällistyä kokonaan uusien äärellä.