Häpeän muotista ulos

Tumma parkettilattia lainehtii tamponeja, kuukuppeja, karamellien värisiä dildoja, kondomeja, punatahraisia terveyssiteitä. Niiden keskellä makaa kaksi naista hihattomissa paidoissa ja sortseissa, käsivarret rennosti pään yläpuolella. Keskipäivän aurinko paistaa huoneenkorkuisista ikkunoista ja kimmeltää kainaloiden ja säärten kiharaisilla karvoilla.

Naisten kasvoilla on onnellinen hymy.

Naiset ovat Moona Nevalainen ja Anne Rönkkö. He ovat ystävyksiä, jotka perustivat kahden naisen tanssikollektiivi Sestran, ja nyt he harjoittelevat Sestran ensimmäistä esitystä, No shave no shame.

Sen on tarkoitus käsitellä ja tuoda esille valtarakenteita, naisen kehoon liittyvää kontrollia ja siitä seuraavaa häpeää.

Lopussa häpeä on selätetty ja vaikeudet voitettu. Naiset köllöttelevät lattialla kehollisuuteensa tyytyväisinä.

Mutta miten tähän päästiin?

Kelataan viisitoista minuuttia taaksepäin.

Alussa on kaksi naista. Toisella on pitkä vaalea letti, toisella tummanruskea tukka nutturalla pään päällä. He seisovat tummalla puulattialla ja huojuvat.

Kumpikin on pukeutunut löysään, hihattomaan paitaan ja polvipituisiin sortseihin. Tummatukkaisella naisella on polvisuojat.

Seiniä peittävät mustat verhot ja kaiuttimista pauhaa elektroninen musiikki.

Vähitellen liike kiihtyy ja kasvaa. Yhtäkkiä vaaleatukkainen tarttuu tummatukkaiseen, vääntää tämän raajoja ja päätä, mittailee vartaloa katsein ja käsin. Nostaa ilmaan, laskee lattialle nelinkontin, nostaa paidanhelmaa. Jokaisella uudella asennolla tummatukkaisen kasvoille repeää hampaat paljastava hymy.

Kunnes tummatukkainen saa tarpeekseen. Seuraa kamppailu, paini lattialla. Tummatukkainen riistäytyy irti ja lähtee huutaen: “Nyt! Nyt! Nyt riittää! Vittu pillu puupallo peltimuki sammakko!“

Kohtauksen taustalla on Nevalaisen ja Rönkön kokemus naista mittailevasta yhteiskunnasta, joka koittaa saada kehon menemään sille asetettuun muottiin. Muottiin sopimattomalle tarjolla on häpeää.

Mutta yhä enenevässä määrin etenkin sosiaalisessa mediassa näkyy tämä: naiset taistelevat vastaan. Tanssijat, taiteilijat, toimittajat, toimistotyöläiset: kuka tahansa.

Sekä omasta puolestaan että toisten.

Viime aikoina taistelu on keskittynyt etenkin taiteen keinoin purkamaan kehoon liittyviä tabuja ja standardeja: karvattoman kehon ihannetta, kuukautisiin liitettyä häpeää, painoa, ihonväriä, opittua pakkoa hymyillä ja miellyttää.

Yksi tapa taistella on näyttää näitä häpeällisinä pidettyjä asioita sellaisina kuin ne naisten arjessa esiintyvät. Alleviivaamatta muulla kuin sillä, miten laajasti karvoihin, kuukautisiin tai muuhun tabuun tarttuva teksti tai kuva leviää.

Näyttämällä, ei selittämällä.

Näin teki esimerkiksi kanadalainen valokuvaaja ja runoilija Rupi Kaur. Maaliskuussa 2015 Kaur jakoi Instagramissa kuvan sängyllä makaavasta naisesta, jonka harmaiden housujen takapuolessa näkyy kuukautisten aiheuttama tahra.

Instagram poisti kuvan sanoen, että se ei noudattanut yhteisön sääntöjä. Sosiaalisessa mediassa ja sen jälkeen perinteisessäkin mediassa seurasi äläkkä: yhteisö siteerasi omia sääntöjään väärin. Instagramin säännöissä nimittäin kielletään alastonkuvat, seksipalveluiden tarjoaminen, tuliaseiden ja lääkkeiden ostaminen ja myyminen sekä toisten yllyttäminen itsensä vahingoittamiseen.

Kuukautisista sen sijaan ei ole mainintaa.

KUUKAUTISISTA SEN SIJAAN EI OLE MAININTAA.

Kehoon liittyviä tabuja voidaan purkaa myös poliittisin tarkoitusperin. Näin teki esimerkiksi pekingiläinen kansalaisaktivisti Xiao Meili toukokuussa 2015 pistäessään Facebookissa pystyyn somekampanjan, jossa hän pyysi naisia lataamaan kainalokarvoja esitteleviä selfieitä. Kampanjan tavoitteena oli vapauttaa kiinalaisnaisia maan vanhanaikaisista sukupuolirooleista.

Sellaisetkin suuren luokan julkkikset kuin Madonna, Julia Roberts, Britney Spears ja Beyoncé ovat esitelleet kainalokarvojaan julkisuudessa viimeisen parin vuoden aikana.

Pikkuhiljaa ollaan myös pääsemässä siihen, että 1980-luvulla muotiin tullut karvaton vulva ei ole enää heteroseksuaalisenkaan naisen ainoa oikea valinta.

Suomessakin keskustelua on käyty erityisesti kainalokarvojen osalta. Lähtölaukauksena toimi jälleen kerran sosiaalinen media, jossa vuoden 2014 lopulla lähti leviämään kuvia naisista esittelemässä kirkkailla väreillä värjättyjä kainalokarvojaan.

Näistä uuden kehollisuuden tuulahduksista huolimatta esimerkiksi Yle julkaisi huhtikuussa 2015 jutun, jonka mukaan karvattomuus on muotia. Kun kirjoittaa Googleen hakusanat “karvat naisella” saa eteensä sadoittain vinkkejä siitä, miten karvoista parhaiten pääsee eroon, ja miksi niin kannattaa ehdottomasti  tehdä. Vanhat ihanteet istuvat sitkeässä.

Istumme tyhjässä luokkahuoneessa Vantaan Vaskivuoren lukiossa, jossa Nevalainen työskentelee tanssinopettajana.

“Yhteiskunnassa on hirveä steriiliyden tarve”, Nevalainen sanoo.

Ei verta, ei hikeä, ei ulosteita, ei karvoja: ei mitään, mitä keho ulospäin tuottaa.

Ainakaan naisen keho.

Tämän näkemiseen Nevalaisen ja Rönkön herätti erityisesti ruotsalaisen Liv Strömquistin vuonna 2014 ilmestynyt sarjakuvamuotoinen tietokirja Kielletty hedelmä (Kunskapens frukt, suom. 2016). Siinä Strömquist käy huumorin avulla läpi naisen sukupuolielinten kulttuurihistoriaa.

Nevalainen ja Rönkkö lukivat häkeltyneinä miehistä, jotka ovat olleet naisten sukupuolielimistä vähän turhankin kiinnostuneita. Miehistä, joiden mielestä naiselle riitti aukko eli peniksen täytettävä vagina; joiden mielestä ulkoiset sukupuolielimet eli vulva olivat turhia.

“Tänäkin päivänä tuskaillaan suuria häpyhuulia”, Rönkkö huomauttaa. “Se saattaa hyvinkin juontua tästä.”

Strömquistin kirjasta löytyi myös kiinnostavaa tietoa klitoriksesta, joka on poistettu milloin milläkin syyllä. 1800-luvulla poiston ajateltiin esimerkiksi parantavan sellaista hysteeristä käyttäytymistä kuin tottelemattomuutta aviomiestä kohtaan.

“Ajatellaan, että naisen täytyy olla seksikäs ja haluttava, mutta ei seksuaalinen ja aktiivinen”, Rönkkö sanoo. “Strömquistin kirja antaa meille voimaa taistella tätä ajatusta vastaan.

NEVALAINEN JA RÖNKKÖ LUKIVAT HÄKELTYNEINÄ MIEHISTÄ, JOTKA OVAT OLLEET NAISTEN SUKUPUOLIELIMISTÄ VÄHÄN TURHANKIN KIINNOSTUNEITA.

Syitä taistella naisen kehoon kohdistuvaa kontrollia vastaan löytyy myös kummankin arjesta. Nevalainen ja Rönkkö ovat aitiopaikalla todistamassa lasten ja nuorten kipuilua kehojensa kanssa, sillä he ovat tanssinopettajia. Nevalainen opettaa Vantaan Vaskivuoren lukion oppilaita, ja Rönkkö toimii tanssinopettajana 3-18-vuotiaille yksityisessä tanssikoulussa Tukholmassa.

“6-vuotias oppilas tuli sanomaan, että hän ei halua tanssia koska hän on liian paksu”, Rönkkö kertoo. “Kyllähän siinä on jotain jo pahasti pielessä.”

Kehon eritteet eivät nimittäin ole ainoa hävettävä asia. Häpeää voi syntyä myös kehon koosta, mallista, väristä – mistä tahansa, jota voi jollain tavalla verrata muihin. Tämä häpeä syntyy monilla jo hyvin nuorena.

Nevalainen hakee meille kahvit eriparisiin mukeihin. Hän muistaa omasta nuoruudestaan päiväkirjan sivun, jolle hän on piirtänyt itsensä.

“Siinä kuvassa näkyy miten nivelet törröttää kun olen niin laiha. Finnejäkin on”, Nevalainen sanoo ja nauraa. “Viereen kirjoitin vielä että liian pienet tissit.”

Toisin kuin tästä voisi kenties kuvitella, oli Nevalainen varsin hyvinvoiva ja tasapainoinen nuori. Teini-ikäisten tyttöjen keskuudessa itsensä kritisoiminen vain on siinä määrin normi, että harva välttyy siltä.

Rönkkö puolestaan oli ensimmäinen oman luokkansa tytöistä, joka koki murrosiän kasvupyrähdyksen ja muut keholliset muutokset. Ulkopuolisuuden tunne oli äkillinen ja kokonaisvaltainen. Tanssitunnit, joilla verrattiin jatkuvasti muihin, pahensivat tilannetta entuudestaan.

“Sehän on ihan hirveä paikka kasvaa”, Rönkkö sanoo lapsuutensa ja nuoruutensa balettitunneista. “Tuijottaa itseään peilistä ja vertailla muihin.”

Klassisella tanssitunnilla lähtökohtana on muoto. Nevalainen ja Rönkkö haluavat kyseenalaistaa tämän mallin.

“Jos otetaan esimerkiksi baletti”, Nevalainen sanoo. “Siinä on tärkeää keveys. Voisiko sitä hakea jollain muulla tavalla kuin sillä että nyt on kyllä Moonalla peukalo vähän liian korkealla. Mikä on olennaista?”

Häpeä on läsnä myös tässä.

Miten häpeästä sitten voi päästä eroon?

Joitakin yrityksiä on Suomessakin tehty.

KLASSISELLA TANSSITUNNILLA LÄHTÖKOHTANA ON MUOTO. NEVALAINEN JA RÖNKKÖ HALUAVAT KYSEENALAISTAA TÄMÄN MALLIN.

Tavastialla järjestettiin 29. lokakuuta 2015 feministinen kiroiluiltama. Sen takana oli feministinen ajatushautomo Hattu, ja se toi lavalle muun muassa Rosa Meriläisen, Saara Särmän, Raakel Liekin, Tuomas Peltomäen ja Reino Nordinin.

Anne Rönkkö ja Moona Nevalainen istuivat yleisössä.

“Se tapa käsitellä vakavia asioita huumorin keinoin sytytti meissä kipinän”, Rönkkö sanoo. “Mutta siellä ei käsitelty kehollisuutta ollenkaan.”

Nevalaiselle ja Rönkölle kehollisuus on ykkösväylä itsensä ilmaisemiselle. Syntyi siis ajatus esityksestä, jossa purettaisiin yhteiskunnan luomia valtarakenteita tanssin keinoin.

Jossa kehoon liitetyt tabut tuotaisiin kehon avulla esille.

Ympyrä sulkeutuu maaliskuussa, kun Rönkkö ja Nevalainen esiintyvät ajatushautomo Hatun yhdessä Lontoon instituutin kanssa järjestämässä feministisessä Women of the World -kulttuuritapahtumassa.

Harjoitussalissa tummatukkainen nainen on riistäytynyt irti, ja vaaleatukkainen jää lattialle makaamaan. Hitaasti hän kohottautuu istumaan, kasvoillaan ihmettelevä, häpeilevä ilme.

Jostain kuuluu pieru.

Sitten toinen. Kolmas. Neljäs.

Vaaleatukkaista naista alkaa naurattaa: ensin varovasti, mutta pian hän hohottaa täyteen ääneen. Sitten lavan reunalta kuuluu ääni: “Arvaa, arvaa missä mul on karvaa. Arvaa arvaa missä mul on karvaa.”

JOSTAIN KUULUU PIERU.

Tummatukkainen nainen astuu takaisin lavalle. Nyt hän on pukeutunut karvahattuun ja -liiviin. Sellaiset hän ojentaa myös vaaleatukkaiselle.

Musiikki rämähtää soimaan, naiset riehaantuvat räppäämään: “Arvaa arvaa missä mul on karvaa / ei kasva harvassa /  löytyy myös varpaasta”.

ESITYKSET HERÄTTÄVÄT TEKIJÖISSÄÄN USEIN PALJON TUNTEITA, JA HARJOITUKSISSA SEKÄ ITKETÄÄN ETTÄ NAURETAAN.

Rönkkö ja Nevalainen tapasivat yhdeksän vuotta sitten Karjaan Västra Nylands Folkhögskolanissa, jossa he kävivät vuoden mittaisen tanssiopintojen valmistavan kurssin. Siitä lähtien he ovat olleet ystäviä.

Sekä Sestra-kollektiivi että No shave no shame -esitys rakentuvat Rönkön ja Nevalaisen  ystävyydelle. Esitykset herättävät tekijöissään usein paljon tunteita, ja harjoituksissa sekä itketään että nauretaan.

“En voisi kuvitellakaan lähteväni tekemään esitystä kehollisesta häpeästä jonkun tuntemattoman kanssa”, Nevalainen sanoo. “Että hei nyt keskustellaan sitten häpykarvoista.”

Tästä ystävyydestä, avoimuudesta ja yhteydestä juontuu nimikin: Sestra. Sisar.

“Tuntuu kauheen kliseiseltä sanoa että me täydennämme toisiamme, eli ei sitä,” Rönkkö sanoo. “Mutta tavallaan.”

Karjaan jälkeen kumpikin muutti Tukholmaan opiskelemaan Tanssi- ja sirkuskorkeakouluun. Ystävyys lujittui, mutta tapahtui muutakin: feministinen lähestymistapa tanssiin heräsi.

“Ruotsissa tasa-arvoajattelu on harppauksen Suomea edellä”, Rönkkö sanoo. “Koulutus oli normikriittinen ja tasa-arvoon tähtäävä.”

Rönkkö ja Nevalainen huomasivat, että vaikka enemmistö opettajista, professoreista, kollegoista ja oppilaista tanssin alalla on naisia, nostetaan miehet kuitenkin helposti korkeampiin asemiin.

Tämän epäreiluuden takana on Rönkön ja Nevalaisen mielestä naisen kehoon kohdistuva kontrolli. Ja kontrollia pidetään yllä häpeällä.

“Uskomme siihen, että muutos omassa kehossa johtaa ajattelun ja toiminnan muutoksiin”, Rönkkö sanoo.

“Ne taas vaikuttavat ympäristöön, jossa olemme”,  Nevalainen lisää.

Palataan vielä harjoitussaliin, jossa riehakkaan räpin ja humoristisen saarnaavan karva-puheen jälkeen naiset ottavat hatut päästään ja julistavat, että häpeähattu on nyt avattu. He alkavat noukkia hatuistaan esineitä: höyliä, siteitä, tamponeja, dildoja. Nämä heitetään lavalle kunnes hatut ovat tyhjät.

Naiset kannustavat myös yleisöä – minua ja valokuvaajaa – heittämään omat “tabutavaransa” lavalle. Minulla ei valitettavasti ole laukussani mitään kynää kummempaa, mutta tämä ei tanssijoita hidasta.

Kaiuttimista kajahtaa romanialaisen Mahala Rai Banda -yhtyeen vauhdikas tanssimusiikki. Hymyillen ja nauraen naiset tanssivat pitkin lavaa, liimaavat itseensä terveyssiteitä ja heittelevät niitä ympäriinsä.

Lopussa on kaksi naista. He ovat riisuneet turkisliivinsä ja -hattunsa.

Niiden tilalle naiset löytävät lavan nurkista punareunuksiset, valkoiset viitat. He pukevat viitat ylleen supersankarien liikkein, nytkyttävät nauraen lantioitaan ja hyppelehtivät ympäri lavaa.

Kaiuttimista raikaa Whitney Houstonin I’m Every Woman.

Häpeä on poistunut talosta.

1
11
11 1
Jaa

Kirjoittajasta

Arla Kanerva

Lapsuuteni 80-luvulla vanhempani opettivat, että voin tehdä mitä haluan. Että kehoni on väline, jonka avulla pääsen kiipeämään korkeimpaan puunlatvaan, uimaan järven toiselle rannalle, juoksemaan ja hyppimään.

Että minun ei tarvitse antaa kenenkään koskea kehooni, ellen halua. Edes sukulaista ei ole pakko halata.

Sitten tuli, tietenkin, koulu, tyttöjen ja poikien leikit ja porukat. Ja teini-ikä omine peleineen.

Opin toisenlaisen kehollisuuden. Rajoittavan, kilpailullisen, itseinhon ja häpeän täyttämän.

Nyt seuraan, miten tämän ajan teinit ja nuoret aikuiset pyristelevät irti rajoittavan häpeän perinteestä. Karvoja kasvatetaan ja värjätään; sukupuoli ei automaattisesti määräydy sukuelinten mukaan; pömppömaha ei ole este napapaidan käyttämiselle.

Kaikki ei tietenkään ole nykyajan nuorille helppoa ja hyvin. Mutta mitä enemmän näkökantoja tuodaan esille, sitä paremmin pinttyneet solmut luistavat auki – ja haluaisin ajatella, että tässä myös kaltaisestani kulttuuritoimittajasta voi, ja pitää, olla hyötyä.