Hävytöntä lukemista

Luin koko marraskuun Andrzej Sapkowskin seitsemänosaista Noituri-fantasiakirjasarjaa.

Tämä huolimatta siitä, että syksy on täynnä kotimaisen kirjallisuuden laadun esille tuomista ja arviointia. Sitä, että luodaan katsauksia kuluneeseen vuoteen, keskustellaan siitä, onko oikeat teokset nostettu näkyville ja julistetaan, että oikeastaanhan Finlandia-palkinto on pelkkää kirjakauppojen joulunalusmyynnin edistämistä.

Annoin siis itseni pudota kaikkien keskustelujen ulkopuolelle ahmimalla parikymmentä vuotta vanhaa puolalaisfantasiaa, niin kirjallisuuskriitikko ja kulttuuritoimittaja kuin olenkin.

Eikä edes hävetä.

Samoihin aikoihin kävin kollegoideni kanssa keskustelun käsitteestä guilty pleasure. Siitä, onko olemassa kirjoja, elokuvia, sarjoja tai musiikkia, joista pitää, vaikka ei yleisen hyvän maun kriteereiden mukaan oikein kuuluisi.

Tämä, kuten useimmat perusteettomat rajoitteet, tuntuu minusta käsittämättömältä ja epäreilulta. Jäänteeltä yhteiskunnasta, jossa ainoa keino päästä osalliseksi oman viiteryhmänsä hyväksynnästä oli jäljitellä ryhmän oikeiksi sopimia mielipiteitä.

Ajatus tietynlaisen kirjallisuuden häpeällisyydestä raahaa perässään sekä sosioekonomisen että sukupuolisen epätasa-arvon laahusta. 1800-luvulla romaanit olivat porvaristyttöjen kevytmielistä ajanvietettä, ja 1950-luvun kotiäitikultissa rakkausromaanit olivat uhkaavaa uppoutumista omaan maailmaan, minkä automaattisesti oletettiin tarkoittavan perheen laiminlyöntiä ja aviomiesten kannalta hankalien ajatusmallien leviämistä.

Ylemmät yhteiskuntaluokat ovat tuottaneet innokkaasti ”rahvaalle” sivistäviä ja kansallistuntoa kohottavia lukemistoja, mutta nämä ovat silti lukeneet mitä huvittaa: kummitustarinoita, filosofiaa, manifesteja, romansseja. Ja saaneet päähänsä yläluokkien kannalta hankalia ajatuksia.

Se, että minä saisin pitää vain tietynlaisesta kirjallisuudesta, tuntuu uskomattoman naurettavalta ja rajoittavalta. Jokainen kirja on uusi ajatus tai vähintäänkin uusi kulma tuttuun ajatukseen. Sapkowskin Noituri-sarja muistutti minua siitä, että ulkonäöstään kiinnostunut nainen saattaa olla aivan yhtä mahtava velho kuin sekin, joka ei ole eläissään lakannut kynsiään; että rakastaa voi useammalla tavalla kuin vihata; ja että suurimmalla sankarilla on aina ne kaikista hankalimmat ajatukset.

Eikä minkään kirjan lukeminen ole häpeällistä, niin nautinto kuin olisikin.

0
4
4 0
Jaa

Kirjoittajasta

Arla Kanerva

Lapsuuteni 80-luvulla vanhempani opettivat, että voin tehdä mitä haluan. Että kehoni on väline, jonka avulla pääsen kiipeämään korkeimpaan puunlatvaan, uimaan järven toiselle rannalle, juoksemaan ja hyppimään.

Että minun ei tarvitse antaa kenenkään koskea kehooni, ellen halua. Edes sukulaista ei ole pakko halata.

Sitten tuli, tietenkin, koulu, tyttöjen ja poikien leikit ja porukat. Ja teini-ikä omine peleineen.

Opin toisenlaisen kehollisuuden. Rajoittavan, kilpailullisen, itseinhon ja häpeän täyttämän.

Nyt seuraan, miten tämän ajan teinit ja nuoret aikuiset pyristelevät irti rajoittavan häpeän perinteestä. Karvoja kasvatetaan ja värjätään; sukupuoli ei automaattisesti määräydy sukuelinten mukaan; pömppömaha ei ole este napapaidan käyttämiselle.

Kaikki ei tietenkään ole nykyajan nuorille helppoa ja hyvin. Mutta mitä enemmän näkökantoja tuodaan esille, sitä paremmin pinttyneet solmut luistavat auki – ja haluaisin ajatella, että tässä myös kaltaisestani kulttuuritoimittajasta voi, ja pitää, olla hyötyä.