Hulluksi leimatut

Apteekkari Tapio Heilala istui tonttulakki päässään kesäterassilla Porissa. Miehen kaulassa roikkui kullanvärinen suuri mitali, jossa luki ”Olen paras”, ja hän heilutteli ilmassa kärpäslätkää.

Heilala kutsuu itseään ylipoppamieheksi. Satakuntalaisessa Siikaisten pikkukunnassa hänet muistetaan omaperäisistä terveysneuvoista. Hän on neuvonut kyläläisiä nauttimaan yskänlääkkeen kynttilänvalossa torvisoittoa kuunnellen ja lopettamaan suutelemisen. Miksi ottaa bakteereja toisen suusta omaansa?

Heilala työskentelee nykyään Norjassa apteekkarina. Häntä ei pidetä taiteilijana, mutta hänen esiintymisensä tuo mieleen performanssin. Hän edustaa myös tämän päivän kylähulluutta sanan positiivisessa merkityksessä: Hän pyrkii tietoisesti hauskuuttamaan. Hän on persoona, joka jää elämään mieleen ja tarinoihin.

Tällaisia omaperäisiä persoonia oli myös osa 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa eläneistä, kylähulluiksi leimatuista ihmisistä. Tänään heitä pidettäisiin kenties taiteilijoina.

Eniten kylähulluista on tutkittu Tornion seudulla vaikuttanutta Kalkkimaan pappia eli Pietari Herajärveä (1830–1885). Omalaatuinen valepappi herättää edelleen ihmisissä ristiriitaisia tunteita.

Kalkkimaan pappi tunnettiin pilkkarunoistaan. Hänen kerrottiin pystyvän hyvän muistinsa ansiosta painamaan mieleensä kokonaisen saarnan ja toistamaan sen yleisölleen sanasta sanaan. Vähitellen hän alkoi lisätä joukkoon omiaan ja laatia pilasaarnoja. Yleisö maksoi etenkin saarnoista, joissa tehtiin oikea pappi tai joku muu henkilö naurunalaiseksi.

Kirkkoraadit, papit ja kuvernöörit nuhtelivat ja kuulustelivat Kalkkimaan pappia useaan otteeseen. Perimätiedon mukaan hänet haastettiin oikeuteenkin. Kertomuksissa hän selviää rangaistuksista puhelahjojensa ansiosta ja joskus näyttelemällä mielipuolta.

Monien muiden kylähullujen tapaan Kalkkimaan pappi ansaitsi elantonsa kiertämällä talosta taloon ja esiintymällä. Jos talon väki kieltäytyi kestitsemästä pappia, hän laati heistä saman tien pilkkarunon. Taito toi hänelle elannon lisäksi valtaa, koska kaikki halusivat välttyä rivolta häpäisyrunolta.

Kalkkimaan papin kerrottiin pukeutuneen hameeseen ja vetäneen Raamattua perässään narussa. Miehen runoesityksiä saavuttiin kuuntelemaan kaukaakin. Niissä ei kumarreltu ketään.

Suuret herrat on susia / pienet herrat on piruja / fouvit kaikki häijyjä / fallesmannit feeliä ja komisaariukset koiria, kirjoitti Kalkkimaan pappi runossaan Herrat ja virkavalta.

Kalkkimaan pappia ja muita kiertolaisina eläneitä kylähulluja moitittiin työnvieroksujiksi. Aikalaiset eivät laskeneet heidän esityksiään työksi.

Köyhille ja omaperäisille persoonille ei 1800-luvulla välttämättä ollut muuta väylää taiteilijaelämään kuin kiertolaisuus kansantaiteilijana. Kalkkimaan pappia voisi pitää Tornion ensimmäisenä performanssitaiteilijana. Moni muukin kylähulluiksi leimatuista oli itse asiassa performanssitaiteen edelläkävijä.

He valitsivat itse roolinsa esiintyjinä. He esittivät keksimiään lauluja, ilmeilivät, puhuivat runomitalla tai mielikuvituskielillä, tarinoivat, vitsailivat, keppostelivat, tanssivat ja näyttelivät.

Kyläyhteisössä normit saattoivat olla niin ahtaat, että hullun maineeseen riitti erikoinen pukeutuminen tai käytös, vähimmillään jopa liika lukeminen. Hulluksi haukuttiin monenlaisia ihmisiä: toisinajattelijoita, seksuaalivähemmistöihin kuuluvia, mielisairaita, vammaisia, veijareita, noitia, kapinallisia – ja kansantaiteilijoita.

Kylähullun titteliä kantoivat myös keksijät. Kyläpelle Maisun Miitrei eli Dimitri Taronen (1861–1940) tunnettiin Laatokan Karjalassa laajalti hauskuuttajana. Tämä oman aikansa Spede rakensi myös kummallisia viritelmiä, esimerkiksi talon puun latvaan ja virtaavan veden voimalla toimivan saunavihdan heiluttimen.

Miitrei pukeutui eriparisiin kenkiin ja huopahattuun, josta oli jäljellä pelkät reunat. Hän oli paikkakunnan nähtävyys, joka viihdytti kansanjoukkoja lauluillaan, riivatun oloisella tanssillaan ja tarinoillaan.

Kylähullun rooliin liittyi vapaus tehdä ja sanoa mitä huvittaa. Heitä pilkattiin mutta usein myös arvostettiin. Heidän vapauttaan säännöistä ja arjen askareista kadehdittiin.

Kun ihmiset nauroivat kylähullulle, he nauroivat samalla vallanpitäjille. Perinteisen narrin ja veijarin tapaan kylähullut käänsivät valta-asetelmat nurin. He kyseenalaistivat näkemykset hyväksyttävästä puheesta ja käytöksestä. Saman roolin ottavat nykyään usein performanssitaiteilijat.

Yksi heistä on Yli-Siuruan kylässä Pudasjärvellä asuva taiteilija Kari Tykkyläinen, joka tunnetaan kuvanveistäjänä, kunnallispoliitikkona ja erikoisia YouTube-videoita suoltavana performanssitaiteilijana. Videoillaan hän hytkyy napatanssia rantakivillä ja rämpyttää kotikutoista bluesia järvessä istuen.

Totta kai häntä haukutaan kylähulluksi.

”Kylähullu ja taiteilija meinaavat tänä päivänä samaa asiaa, täällä maaseudulla ainakin”, Tykkyläinen sanoo.

Myöhemmin hän tarkentaa, että hulluksi häntä kutsuvat ne, jotka eivät ymmärrä taidetta. Kuvataiteilijana Tykkyläistä ­arvostetaan, mutta kun hän kokeilee jotain uutta, se leimataan marginaali­taiteeksi tai hulluudeksi.

Tykkyläinen hyväksyy kylähullun tittelin ilomielin. Hän on jopa luonut kylähulluudesta joukkuelajin. Tykkyläisen kesätapahtumassa, Kukkamekkokorkokenkähiihdossa, kyläläiset kisaavat suksilla, joihin on liimattu korkokengät.

Hän yllyttää YouTube-videoillaan kaikkia kanssaihmisiä hullutteluun, ilottelemaan hetkessä. Tykkyläinen houkuttelee kylänrouvat kanssaan suolle pomppimaan ja saa kuulla heiltä yhä uudestaan: ”Ihanaa olla tällainen hullu!”

Hetkinen. Missä vaiheessa kylähulluudesta tuli jokamiehen ja -naisen ihanne, tavoiteltu tila?

Tykkyläisen kesätapahtumassa, Kukkamekkokorkokenkähiihdossa, kyläläiset kisaavat suksilla, joihin on liimattu korkokengät.

Kulttuurihistorian tutkija Pälvi Rantala selvitti väitöskirjassaan (2009), miten Kalkkimaan pappi nähtiin eri aikoina. Tapa puhua tästä hahmosta kertoo laajemminkin ihmisten tavasta suhtautua kylähulluuteen.

1800-luvun suomalaisessa maalaisyhteisössä kylähullu kuului kalustukseen. Häntä ei pelätty, ja hänen tapansa tunnettiin. ”Hulluudella” ei välttämättä tarkoitettu mielenvikaisuutta vaan normien vastaista käytöstä.

Kalkkimaan pappi kuvattiin 1900-luvun puoliväliin asti runoilijana ja lapsekkaan kansanihmisen heijastumana. Vähitellen käsitys muuttui. 1970-luvulla hänet alettiin nähdä huonoja oloja vastaan kapinoivana yksilönä.

Romantisoitu käsitys kylähullusta luovana oman tien kulkijana yleistyi 1980-luvulla.

Nykyään kylähulluus koetaan lähes yksinomaan positiivisena luovuutena. Yksilökeskeisyyden lisääntyminen on saanut ihmiset ihailemaan sopeutumattomia.

Haluamme mieluummin samaistua kylähulluun kuin vaikkapa virkamieheen. Lähes jokainen haluaa olla omaperäinen, massasta erottuva, leikkisä, rohkea ja positiivisella tavalla kahjo.

Todellisuudessa läheskään kaikki kylähullut eivät olleet luovia poikkeusyksilöitä.

Osa oli pelkästään mielisairaita tai vammaisia.

Pälvi Rantala huomauttaa, että tietoisesti kylähullun elämäntavan valinneet maksoivat kovan hinnan: ulkopuolisuuden, köyhyyden ja hullun rooliin juuttumisen.

Puhumattakaan niistä mielisairaista ja vammaisista, jotka eivät itse valinneet osaansa. Heidän pakottamisensa yleisön huvittajiksi vaikuttaa ymmärtämättömältä julmuudelta, vaikka he saattoivatkin nauttia yhteisössään tietynlaista arvostusta ja vapautta.

Kylähullutarinoissa esiintyy naisia vain harvoin. Esimerkiksi Hullun kirjoissa: näkökulmia suomalaiseen kylähulluuteen -julkaisun (1990) 101 hahmosta naisia on 16. Usein heidän tarinansa kuulostavat surullisilta, kuten hartolalaisen Kökkö-Hetan. Hetan oikeaa nimeä ja elinvuosia teos ei kerro.

Onnettoman rakkauden sanottiin vieneen Hetan järjen. Jätetyksi tullut Heta pukeutui lantteja vastaan morsiuspukuunsa ja -seppeleeseensä. Ilmeisesti katsojia puhutteli petetyn morsiamen elävä muotokuva, koska Heta sai toistuvasti esittää samaa ohjelmanumeroa.

Rantala kertoo, että positiivisia, hassuja kylähullunaisia oli todella vähän. Naisten poikkeavuutta siedettiin vielä huonommin kuin miesten. Heidät pyrittiin pitämään kodin piirissä. Jos naiset kulkivat irtolaisina, heidät lähetettiin herkästi rangaistuslaitoksiin.

Kylähullu ennen: Laatokan Karjalassa asunut Maisun Miitrei eli Dimitri Taronen elätti itsensä hupiesityksillä, viihdytti kuulijoita tarinoillaan ja esittelemällä­ keksintöjään. Kuvaaja: Toivo Talvi/Suomalaisen Kirjallisuuden Seura/Arkisto
Kylähullu nyt: Pudasjärveläinen taiteilija Kari Tykkyläinen on luonut kylä­hulluudesta joukkuelajin, jota hän esittelee YouTube-kanavallaan. Kuvaaja: Marja-Leena Tykkyläinen

Niin performanssitaiteilijat kuin kylähullut herättävät ristiriitaisia tunteita rikkomalla sovinnaisuuden rajoja. Heitä yhdistää hätkäyttäminen, kapinallisuus ja vaaran tuntu.

Lestadiolaisseudulla asuva Kari Tykkyläinen kertoo, että uskovaiset ovat puhutelleet häntä vuoden sisään jo yksitoista kertaa. Häntä on pyydetty toistuvasti lopettamaan taiteen tekeminen. YouTuben välityksellä maailmalle leviävät videot kuulemma ”antavat väärän kuvan Pudasjärvestä”.

Tykkyläinen ei ole ainoa omaperäinen taiteilija, jota ei täysin hyväksytä kotiseudullaan. Monelle maaseudulla asuvalle taiteilijalle kylähullu on edelleen haukkumanimi. Sillä mitätöidään taiteilija yhteisön ulkopuoliseksi kummajaiseksi, jota ei kannata kuunnella.

Tämän takia kylähullujen kutsuminen performanssitaiteilijoiksi on vaarallista. Saako niin tehdä? Sitä pitää kysyä Satakunnan esitystaiteen läänintaiteilijalta Marika Rädyltä. Räty luo itsekin performansseja taiteilijanimellä Maire Karuvuori ja edistää työkseen performanssitaidetta. Hän on tällä hetkellä Suomen ainoa performanssi- ja esitystaiteen läänintaiteilija.

”Kyllä kylähullut voi kohottaa performanssitaiteilijoiden asemaan, kunhan performanssitaiteilijoita ei nähdä kylähulluina”,

Räty vastaa.

Hän pitää kylähulluille ja taiteilijoille yhteisenä asioiden näkemistä uudella tavalla, lapsenomaisuutta, huumoria ja uteliaisuutta.

Räty huomauttaa kuitenkin, että performanssitaide voi olla paljon muutakin kuin kyseenalaistamista, rajojen rikkomista tai naurattamista. Se voi tuottaa kauneutta, sykähdyttää, voimaannuttaa ja jopa hoitaa.

Myös kylähullut antoivat aikoinaan voimaa kyläyhteisöille. Tarkkojen sääntöjen rajoittamassa arjessa ihmiset kaipasivat helpottavaa naurua, totuuksien laukomista ja auktoriteettien kyseenalaistamista. He tarvitsivat samaistumisen kohteen, joka heittäytyy hölmöksi ja käyttäytyy sopimattomasti heidän puolestaan.

Kaikkea tätä tarvitsemme edelleen. Nykyään performanssitaiteilijat ja stand up -koomikot täyttävät nämä tarpeet. Heidän kauttaan puramme turhautumista sovinnaiseen, sääntöjen täyttämään arkeemme.

Positiivinen kylähulluus uhkaa nykyajassa kuolla sukupuuttoon kylien kuihtuessa. Kaupunkihulluus kalskahtaa terminä vaaralliselta, ikävältä ja kaukaa kierrettävältä. Työelämässä särmikkäitä persoonia siedetään enää harvoin.

Mutta juuri poikkeusyksilöistä me kerromme tarinoita. Tarvitsemme ihmisiä todistamaan, että toisinkin voi ajatella, nähdä, toimia ja elää.

Kuten Kari Tykkyläinen sanoo:

”Kylähullu elää hetkessä eikä laskelmoi. Kylähullun tehtävä on antaa ihmisille rohkeutta ylipäänsä olla hengissä. Ei hengissä oleminen tarkoita sitä, että tilillä on rahaa, vaan sitä, että jaksaa joka päivä löytää jotain uutta.”

Kuulostaa ihan taiteilijan määritelmältä.

0
9
9 0
Jaa

Kirjoittajasta

Sini Kuvaja

Olen porilainen Satakunnan Kansan kulttuuritoimittaja.

Sain idean ”Hulluksi leimatut”-artikkeliin miettiessäni ilmiöitä ja henkilöitä, jotka ovat jääneet piiloon, vähälle huomiolle.

Taide on riskinottoa, uskaltautumista tuntemattomaan. Jos taiteilija luo jotain aidosti uutta, syntyy meteli: Onko tämä taidetta? Onko tämä hulluutta?

Taide ei ole söpöä, mukavaa ja kaunista. Taide on kylähullu, johon emme osaa suhtautua.

Innoitun omaperäisestä ajattelusta. Sitä on taide, ja sitä on parhaimmillaan myös kulttuurijournalismi.