Hymyn vuosi

Neljä vuotta sitten matkustin yöjunassa Gruusian halki Tbilisistä Batumiin. Hyttikaverini Edvard oli matkalla kotiin sukulaisensa häistä ja jo kolmatta päivää juovuksissa. Kohtaamisemme toi mieleen Rosa Liksomin romaanin Hytti numero 6.

Muistin, että kokkolalainen kaverini Juho oli haaveillut tekevänsä Liksomin romaanista elokuvan. Lähetin hänelle inspiraatioksi kuvia neuvostovalmisteisen hyttimme plyyssisohvista, tupakanvärisistä verhoista ja univormuun pukeutuneesta vaunupalvelijasta. Juho vastasi, että ensimmäinen pitkä elokuva kertoisi kuitenkin nyrkkeilijä Olli Mäestä.

”Nyt ryhdyn naputtamaan keksittyjä tapahtumia paperille, ja toivon, että joku päivä ne kuvataan, pistetään peräkkäin oikeaan järjestykseen ja koko paska peitetään hyvällä musiikilla, niin ihmiset luulevat katsovansa hyvää elokuvaa.”

Kolme ja puoli vuotta myöhemmin istuin Helsingissä saman kaverini työhuoneella katsomassa viimeistä leikkausversiota elokuvasta, koska arveltiin, että musiikkia se vielä kaipasi. Totesimme, että eipä juuri yhtään. Niin hyvä se oli ilmankin.

Pari kuukautta myöhemmin Frankfurtin lentokentällä puhelimeen alkoi sataa viestejä: Hymyilevä mies oli voittanut Cannesin elokuvajuhlilla. Some täyttyi kuvista, joissa kokkolalaiset kaverit ja perheenjäseneni hymyilivät punaisella matolla, uima-altaassa, kuohuviinin värisen palatsin portailla, samoissa juhlissa Woody Allenin kanssa.

Kotikaupungissamme Kokkolassa repesi kansanjuhla, ja elokuvan viralliseen Suomen ensi-iltaan saapui elokuussa yli 2000 ihmistä. En ollut koskaan nähnyt sellaista määrää iloisia keskipohjalaisia samassa paikassa. Oli kansanjuhlan tuntua, mutta kaikki kuitenkin ihanasti ennallaan: elokuvan jälkeen ihmiset palasivat koteihinsa, ja me ajoimme keskustaan baariin, ihan niin kuin aina ennenkin. Etupenkillä kaksi, takapenkillä kuusi ihmistä, ja tienvarresta poimittiin kyytiin vielä keskikokoinen ystävämme Aku-Petteri.

Cannesin rusketukset olivat jo haalistuneet, kun istuimme alkusyksyllä elokuvassa näytelleen pikkusiskoni kanssa kahvilan terassilla Karhupuistossa. Tarjosin lounaan, koska siskoni oli rahaton. Elokuvan menestys oli kyllä tuonut paljon julkisuutta sekä kaikenlaisia sponsorilahjuksia (esimerkiksi älypuhelimeen kytkettävän tuulettimen), mutta eipä juuri lisää töitä. Edelliseen työpaikkaansa teatterin lippukassalle Oona ei halunnut enää palata, koska ei jaksanut keskustella elokuvasta jokaisen kävijän kanssa. Säästöpossu oli jo rikottu matkalla punaiselle matolle.

Yhtäkkiä puhelimeen kilahti Helsingin Sanomien uutispäivitys: Hymyilevä mies oli valittu Suomen viralliseksi Oscar-ehdokkaaksi. Haimme toiset kupit kahvia.

Lokakuussa elokuva sai ensi-iltansa Pariisissa, ja samalla esitettiin Juhon ”retrospektiivi”, kaksi aiempaa lyhytelokuvaa, joista toiseen olimme tehneet musiikkia vuosia aiemmin. Kun kotipaikassamme Ykspihlajassa kuvattu mykkäelokuvapastissi heijastettiin Cinemathequen kankaalle, näkymä tuntui epätodellisemmalta kuin vielä mikään elokuva koskaan. Lapsuudesta tutut hahmot: romua kauppaava työtön aikamies, työväentalon ruokalan keittäjä, postin työntekijät ja muut Kippari-baarin vakiokasvot sekä koiramme Elsa toikkaroivat valkokankaalla.

Kotona nuo kuuluivat samaan porukkaan kuin mekin, mutta täällä 300 kultivoitunutta cinefiiliä katsoivat heitä kuin fiktiivisiä kummajaisia, ja aplodeerasivat lopulta seisaaltaan. Lapsuudenmaisemani olivat juuri valuneet pariisilaisten tajuntaan maailmana, joka oli minulle tavallaan totta ja heille fiktiota.

Hymyilevä mies ylitti tekijöidensä odotukset ja enemmänkin: kuka olisi voinut kuvitella, että unohdetusta nyrkkeilijästä kertova mustavalkoelokuva, jonka loppuratkaisu tiedetään etukäteen, voisi kiinnostaa ketään Suomen ulkopuolella. Filosofialtaan se sopi vuoteen 2016 kuitenkin täydellisesti. Elokuva on eräänlainen antiteesi kaikille elämänalueille levinneelle kilpailulle ja ylistys niin sanotulle epäonnistumiselle.

Kun ei maailmassa lopulta ole voittajia tai häviäjiä, on vain erilaisia olosuhteita. Ja lopulta myös voittajat juovat lämmintä kaljaa hotellihuoneessa vanhojen kavereiden kanssa. Ehkä heitä vain hymyilyttää vähän enemmän kuin viime vuonna tähän aikaan.

0
29
29 0
Jaa

Kirjoittajasta

Laura Airola

Olen onnellinen, että tapasin Klaus Klemolan. Hän on tavattoman kiinnostava ihminen siksi, että hän on huomattavasti kiinnostuneempi ympäröivästä maailmasta kuin itsestään. Klemola on hyvä esimerkki siitä, että sivistystä on monenlaista: Klaus ei ole korkeakouluja käynyt, mutta on silti äärimmäisen sivistynyt ihminen.

Klemola kertoi kiinnostuvansa kaikista asioista, joihin on vaikeaa saada vastauksia. Se pitäisi olla myös jokaisen journalistin lähtökohta. Itse lähdin viisi vuotta sitten ottamaan selvää Venäjästä, ja edelleen se on minulle täysi mysteeri. Mutta sellaisiahan rakkauden kohteet aina ovat: sipuleita, joista paljastuu kerros kerrokselta uusia asioita aina, kun luulee tietävänsä jo, mistä on kyse.

Tämän ammatin tähtihetkiä on tavata ihminen, joka on oivaltanut jotain elämän syvimmästä olemuksesta ja osaa vieläpä kiteyttää sen viestiksi. Se tuntuu olennaiselta tässä päivässä, jossa kaikki kernaasti puhuvat toistensa ohi ja loukkaantuvat mielellään.

Siitähän tässä kaikessa on kuitenkin kysymys, kommunikaatiosta.