Ja haikara tuo lapset

Alaston nainen makaa selällään, reidet ja silmät auki. Kädet ovat vartalon sivuilla nyrkkiin puristettuina, niska jännittynyt. Mahan päälle on käpertynyt vauva. Napanuora yhdistää vielä paria, joka katsoo toisiaan tiukasti.

Kyseessä on australialaisen kuvataiteilijan Ron Mueckin veistos Mother and Child (2003), joka oli esillä kesällä 2016 Sara Hildénin taidemuseossa Tampereella. Osa kävijöistä kiersi veistoksen kaukaa, teinit kikattelivat. Teos on häiritsevä ainakin kahdesta syystä. Ensinnä, noin avoimia vittuja näkee yleensä vain pornossa, eikä niistä kiemurtele napanuora toisin kuin Mueckin veistoksessa. Toiseksi, äiti ei pidä lastaan sylissä.

Valtaosa kuvataiteen historian äiti ja vauva -teoksista korostaa auvoista hetkeä, ehdotonta rakkautta, turvaa. Äitimyytin mukainen äiti on perheelleen omistautunut, uhrautuva, hoivaava, lapsistaan vain positiivisia asioita ajatteleva hahmo.

Nettikeskusteluissa, naistenlehdissä ja sosiaalisessa mediassa äitiydestä sen sijaan puhutaan usein epäonnistumisen ja suorittamisen kautta. Äidit jaetaan herkästi hyviin tai huonoihin esimerkiksi sen mukaan, miten imettää tai syöttääkö itsetehtyjä vai valmiita soseita.

Ristiriita taiteen historian ja nykyhetken välillä tuntuu erityisen suurelta. Mueckin teos haastaa pohtimaan, millaisia äitejä kulttuurissamme on sallittua kuvata ja miksi.

Äidit jaetaan herkästi hyviin tai huonoihin esimerkiksi sen mukaan, miten imettää tai syöttääkö itsetehtyjä vai valmiita soseita.

Länsimaisen kulttuurin kuvatuimman naisen, Neitsyt Marian, Jeesuksen äidin, kerrotaan tulleen raskaaksi silkasta pyhästä hengestä. Hän ei myöskään hikoillut, revennyt tai huutanut synnytyshuoneessa. Äiti ja lapsi -teoksissa, jotka ovat valtaosin miestaiteilijoiden tekemiä, on vuosisatojen ajan toisinnettu kuvaa seesteisestä äidistä pitämässä vauvaa sylissä.

Neitsyt Maria on kristillisen perinteen merkittävin nainen. Se, miten häntä on kuvattu, on muovannut länsimaista kulttuuria, taidetta ja naiskuvaa voimakkaasti.

Suomessa uhrautuvaa, hoivaavaa äitiä edustaa Lemminkäisen äiti, joka haravoi ja kokoaa poikansa Tuonelan virrasta Kalevalassa.

Äitimyytin romuttaminen alkoi voimalla viimeistään 1960-luvulla tasa-arvolakien myötä.

Uhrautuvan äidin hehkutusta ei enää juurikaan kohtaa julkisessa puheessa. Vielä 1950-luvulla avoimesti ihailtu, ydinperheelle omistautuva äiti alkoi 60-luvulla siirtyä syrjään ja tehdä tilaa erilaisille äideille: työssäkäyville, yksinhuoltajille, ruoanlaittotaidottomille, lesboille, kaveriäideille ja niin edespäin.

Monenlaiset äitiydet ovat alkaneet näkyä populaarikulttuurissa ja valtamediassa, kuitenkin vasta suhteellisen hiljattain. Televisiossa pyörii Toisenlaiset äidit -sarja, joka seuraa perheitä raskaudesta vauvan ensimmäisiin kuukausiin asti. Tuore Hollywood-komedia Pahat äidit kertoo, miten kolme äitiä nousee kapinaan kyllästyttyään lapsiperheen arkeen ja vanhempainyhdistyksen tiukkoihin sääntöihin.

Nykyään voidaan sanoa naistenlehdessä, että pienten lasten kanssa oleminen ei ole jokapäiväinen unelmien täyttymys. Ahdistuksesta, peloista ja masennuksesta uskalletaan kertoa.

Vaikka julkisuudessa äitimyytti on jo purkautunut vauhdilla, elää se yhä yhteiskunnan rakenteissa.

1970-luvulta nykypäivään yksinhuoltajaperheiden osuus lapsiperheistä on kaksinkertaistunut. Kuitenkin vuonna 2014 Suomessa oli yksinhuoltajaisiä vain kolme prosenttia mutta yksinhuoltajaäitejä 18 prosenttia.

Mahdollisuutta kuuden viikon perhevapaaseen eli isäkuukautta käytti vuonna 2013 vain kolmannes kaikista isistä. Vielä nykyäänkin äiti on siis usein ensisijainen hoitaja – myös kahden hetero­vanhemman ydinperheissä.

Vaikka julkisuudessa äitimyytti on jo purkautunut vauhdilla, elää se yhä yhteiskunnan rakenteissa.

Kuva valokuvataiteilija Minna Havukaisen teossarjasta UUSI ELÄMÄ (2004)

Kuvataiteen historiassa äitimyyttiä ei ole ravisteltu yhtä lailla. Vertailu on epäreilu, tietenkin: äitejä on taltioitu suurin piirtein niin kauan kuin liitu tai taltta on pysynyt kädessä. Varhaisin veistos hedelmällisestä naisesta, Willendorfin Venus, on arvioitu jopa 30 000 vuotta vanhaksi.

Normi onkin muodostunut tuhansien vuosien myötä, kun taas naisten asema yhteiskunnassa on mullistunut vasta viime vuosikymmenten aikana. Lisäksi historian linjat on vedetty leveällä pensselillä, jolloin vivahteet saattavat jäädä huomioimatta.

Joitain äidin ja lapsen suhteen synkempiä ja arkisempia puolia valottavia teoksia on tehty jo 1800- ja 1900-lukujen taitteessa. Akseli Gallen-Kallelan maalaus Rakennus (1903) esittää synkkä­ilmeistä imettävää äitiä talon rakennustyömaan vieressä. Giovanni Segantinin symbolistisessa maalauksessa Ilkeät äidit (1894) näytetään kuolleelta vaikuttavan naisen rintaan takertunut sinertävä vauva karussa talvimaisemassa. Pablo Picasson maalaus Tumblerit (Äiti ja poika) (1905) esittää äitiä ja lasta, jotka katsovat torjuvasti eri suuntiin.

Ne olivat kuitenkin kuriositeetteja.

Miesten maalaamien äitien rinnalle on tullut uusia näkökulmia, kun taiteen miehisyyttä alettiin 1960-luvulla purkaa. Naistaiteilijat ovat tuoneet arkea, fyysisyyttä ja ristiriitaisia tunteita teoksiin, usein omien kokemustensa kautta. Esimerkiksi Amanda Greavetten maalaukset synnytystilanteesta teossarjassa The Birth Project (2008) ovat voimakkaan realistisia. Myös Suomessa nykytaiteilijat ovat purkaneet normia, esimerkiksi kuvataiteilija Ulla Karttunen installaatiollaan Neitsythuorakirkko (2008) sekä Heli Ryhänen teoksellaan Uskottu yhteys (2007), jossa lapsi on karannut kehyksissä olevalta äidiltä.

Synnytys, sen fyysisyys ja äidin alaston keho on usein erotettu toisistaan niin taiteessa kuin populaarikulttuurissakin.

Olemme tottuneet näkemään odotushuoneessa ravaavia isiä ja sängyssä helpottuneina makaavia äitejä. Siinä välissä tapahtuva synnytyksen brutaalius, siis varsinainen veribakkanaali leikattuine välilihoineen, jää lähinnä sen kokeneiden tietoon, pyhään tapahtumaan vihkiytyneiden piiriin.

Siksi myös Ron Mueckin veistoksen alastomana makaava vastasynnyttänyt äiti pysäyttää.

Suomalaisen nykytaiteilijan Minna Suoniemen videoteoksessa Lullaby (2012, suomeksi Tuutulaulu) äiti ja vauva makaavat vierekkäin. Äidin silmät ovat kiinni, kyseessä on kenties raukea lepohetki. Vauva tutkii äidin kasvoja sormillaan. Äiti avaa suunsa ja paljastaa torahampaat. Kuuluu petomaista murinaa. Lapsi jatkaa leikkiään.

Murina ja hampaat kuvaavat, miten ihmisessä on sisällä jokin primitiivinen olento, joka tulee äitiyden myötä konkreettiseksi, kertoo Suoniemi.

Tultuaan äidiksi hän yllättyi, miten kehollinen äidin ja lapsen välinen suhde on. Ollaan kuin samaa ruumista, eikä tunne pääty napanuoran katkaisemiseen.

”Äitiys on fyysisyydessään monimutkaisempaa kuin taiteen historian äiti ja lapsi -maalauksissa”, taiteilija sanoo.

Hän halusi kuvata äitiyden eläimellisyyttä, mutta teoksen äidin voi nähdä myös pahana tai pelottavana, kuten jotkut ovat nähneet. Kun Suoniemen teos oli esillä Helsingin kaupunginmuseon vessassa vuonna 2012, siihen kohdistunut toistuva ilkivalta johti rikosilmoitukseen.

Äiti avaa suunsa ja paljastaa torahampaat.

Kehollisuus ja synnytyksen mystifioinnin purkaminen inspiroi myös valokuvataiteilija Minna Havukaista. Hän kuvasi vastasynnyttäneitä äitejä synnytysosastolla teossarjassaan UUSI ELÄMÄ, joka oli ensimmäisen kerran esillä vuonna 2004. Kuvista ei sensuroitu verisiä sairaalakaapuja, väsymystä tai jättikokoisia pikkuhousuja.

Palaute oli ristiriitaista. Joidenkin mielestä kuvasarja tuhosi kauniin asian. Toiset taas olivat sitä mieltä, että hyvä, kun näytetään, miten asia on, ilman sen kummempaa vaaleanpunaista huttua, Havukainen kertoo.

Someaikana vastaanotto voisi olla erilaista. Kuvaamisesta on tullut arkipäivää ja vauvan ensihetkistä ladataan helposti nettiin. Niissä kuitenkaan harvoin näkee muuta kuin onnea, rauhaa ja rakkautta – usein ydinperheen kontekstissa. Ja mikäs siinä, toki somettajalla on oikeus valita näytettäväksi elämänsä ne puolet, jotka haluaa. Kuvilla on silti paljon valtaa yhteiskunnassa.

Havukainen kertoo odottaneensa, että toiset valokuvataiteilijat jatkaisivat aihetta eteenpäin. Joku on voinutkin niin tehdä, mutta Havukainen ei ole viime vuosina seurannut kenttää niin taajaan, että olisi sitä bongannut.

Syntymän kuvaamisen kohdalla tuntuukin olevan jonkinlainen musta aukko.

”Helpottaisi naisten paineita, jos kuvattaisiin lähempää, ilman sitä puuterihuiskaa”, hän sanoo.

Mistä sitten oikein on kysymys? Miksi äitien kuvat ovat usein puhtoisia ja seesteisiä?

Kaikki palautuu seksiin.

Äitien kuvaaminen hoivaavina suojelijoina on mukavaa ja turvallista. Se peittää naisen halun ja vaivaannuttavan ajatuksen siitä, että raskautta on edeltänyt seksi. Kaikilla on äiti, eikä kukaan halua ajatella vanhempiaan panemassa.

Naisen halu osana hedelmällisyyttä on ollut jo pitkään ongelmallinen konsepti länsimaisessa kulttuurissa.

Jeesuksen äiti Maria tuli raskaaksi pyhästä hengestä, mutta myytti neitseellisestä sikiämisestä ulottuu paljon kristinuskoa pidemmälle, muinaisten uskontojen äitijumalattariin. Myös Väinämöinen sai Kalevalassa alkunsa neitseellisestä Ilmattaresta.

Vaikka äidin neitsyys taruissa ja uskonnoissa on usein tarkoitettu vertauskuvalliseksi, viittaamaan pikemmin hengen puhtoisuuteen kuin ruumiilliseen koskemattomuuteen, se voi silti vaikuttaa mielikuviin oikeanlaisesta äitiydestä.

Äitiä ei vieläkään juuri kuvata eroottisena hahmona, mutta alaston nainen sen sijaan kyllä.

Naiskehot ovat auttaneet myymään lukemattomia autoja, mutta Mueckin veistoksen vastasynnyttänyt nainen, tuore äiti, pornoelokuvista tutussa asennossa tuntuu kielletyltä ja väärältä.

Äidin seksuaalisuus saattaakin olla äitimyytin viimeinen linnake.

Lähteet:

Elina Vuola. Jumalainen nainen – Neitsyt Mariaa etsimässä.

Suvi NiinisaloÄidin sylissä ja muita kuvakulmia äitiyteen.

Juttua varten on haastateltu myös kirjailija Sinikka Nopolaa ja tutkija Ritva Nätkiniä.

0
4
4 0
Jaa

Kirjoittajasta

Tiiamari Pennanen

Esseeni ”Ja haikara tuo lapset” äitiyden kuvista on yritys ymmärtää aihetta, joka on hiljattain tullut arkeeni. Ystäväni ovat nimittäin alkaneet saada lapsia, joten raskaus, imetys, kuljettaminen, nukuttaminen ja vaipat ovat tulleet keskusteluihimme haluamattani. Ristiriita synnytyksen brutaaliuden, äitiyden arjen ja siloteltujen taidehistoriasta tuttujen maalausten kanssa herätti mielenkiintoni. Syyt ovat myös itsekkäitä, koska arvelen että kokemus on itsellänikin edessä ennen pitkää.

Ilahduin huomatessani, miten monin tavoin nykytaiteilijat ovat äitiyttä käsitelleet. Se rauhoittaa, luo yhteyden: muutkin ovat käyneet samoja ajatuksia läpi kuin minä. En ole yksin ja outo.

Parhaimmillaan taide tekee juuri sitä. Luo yhteyden ja lisää ymmärrystä. Toimittaja voi tehdä vähän samaa eli toimia siltana taiteen ja yleisön välissä.