Jäniksen kuolema

Olin 16-vuotias, kun ammuin jänistä haulikolla takajalkaan. Eläin heitti kuperkeikan ja kaatui turvalleen hankeen. Se nousi ylös ja alkoi raahautua kohti pajukkoa. Ja se kirkui. Se kirkui kuin syötävä, ja minä menin shokkiin; jähmetyin liikkumattomaksi. Jänis ei ollutkaan pala metsää, vaan elävä olento. Se huusi, ja minä ymmärsin, mitä se sanoi, nyt sattuu, enkä voinut uskoa, mitä olin sille tehnyt.

Kertaheitolla tajusin luonnossa käyttämäni vallan määrän.

Sen ei olisi pitänyt tulla yllätyksenä.

Seisoin mykkänä savuava ase kädessäni ja koin tunteita, joita lähemmäs pääsee vain kokeilemalla itse tai lukemalla eräkirjallisuutta.

Sitä luetaan eniten Itä-Suomessa ja Lapissa, jossa minäkin asuin. Esimerkki kotikunnastani Pelkosenniemeltä: Olin yläasteella ja halusin lukea Johanna Sinisalon vastikään Finlandialla palkitun romaanin Ennen päivänlaskua ei voi (2000). En tehnyt kirjastoon varausta. Kävelin sisään, menin S:n kohdalle ja nappasin hyllystä ainoan kappaleen. Ei se ketään kiinnostanut. Kaikki lukivat A. E. Järvisen jahtitarinoita ja Reino Lehväslaihon sotaromaaneja.

Myöhemmin olen tuuminut, että minunkin olisi pitänyt joskus tarttua Sinisalon ja Eddingsin ohella vaikkapa Järviseen. Eräkirjallisuudella on kehno maine, osin syystä, mutta lajityyppi ei silti ole pelkkää äijien uhoa, ammuttujen eläinten määrillä kehuskelua ja nuotioon tuijottelua. Seasta löytyy myös syvällisiä tutkielmia ihmisen ja eläimen, yhteiskunnan ja luonnon, sovittamattomista ristiriidoista.

Juuri niistä aiheista, jotka näinä metsien hupenemisen ja merien autioitumisen aikoina ovat kaikista polttavimpia.

Ja joihin tutustuminen olisi auttanut minuakin tekemään jänikselle sen, minkä isäni teki pari minuuttia myöhemmin.

Oiottakoon yksi väärinkäsitys: eräkirjallisuudessa pääosassa ei ole luonto. Pääosassa on ihminen, joka toimii luonnossa ja näkee sen yhtaikaa ihmeteltävänä paratiisina ja hyödynnettävänä resurssina.

Paradoksi on ollut läsnä eräkirjallisuudessa koko sen yli satavuotisen historian ajan.

Erno Paasilinna ajoittaa toimittamansa Erämiehiä ja erämaitten vaeltajia -teoksen (2000) esipuheessa ensimmäisen suomen kielellä julkaistun eräkirjan vuoteen 1887. Se oli hämeenlinnalaisen metsänhoitaja Onni Wetterhoffin kahtena fraktuuralla painettuna vihkona ilmestynyt Saloilta ja vesiltä, joka kertoi kuuluisista Hämeen susijahdeista talvella 1883.

Eräkirjallisuus kehittyi pyyntiretkiä tallentavista reportaaseista, ja dokumentaarisuudessa lajin henkinen ydin on yhä. Varsinainen kaunokirjallinen käänne tapahtui 1920-luvulla. Silloin Juhani Aho ryhtyi kirjoittamaan lastuja perhokalastuksestaan ja Helsingistä Lappiin muuttanut ylimetsänhoitaja A. E. Järvinen aloitti mittavan, 1950-luvulle asti ulottuvan novellituotantonsa.

Järvisen merkitys eräkirjallisuudelle on vähintään yhtä suuri kuin Tuomas Anhavan merkitys modernistiselle taidekirjallisuudelle. Siinä missä Anhava opetti kirjailijat lyhentämään lausetta ja kertomaan vähemmällä enemmän, Järvisen peruja ovat nykyäänkin erälehtien novelleissa esiintyvät maalailevat sääkuvaukset ja paikoin tahattoman koomiset tunnelmoinnit.

Järvisen eduksi on sanottava, että hän hallitsi lyyrisen ilmaisun – samanlainen herkkyys ja havainnon tarkkuus puuttuu useimmilta hänen kopioijiltaan. Uutta Järvistä ei ole syntynyt, ja Erno Paasilinna kutsui syystä eräkirjallisuuden tasoa 2000-luvun vaihteessa ”tasasuhtaiseksi latistuneeksi”.

Minusta kestävimmät lajityypin tekstit ilmestyivät ennen Järvisen valtakautta 1900-luvun ensimmäisillä vuosikymmenillä.

Silloin teksti oli reipasta ja pyyntietiikka kyseenalaista. Tuon ajan kuvauksista puuttuu eräkirjallisuutta myöhemmin raskauttava melankolinen nostalgia, joka lisääntyi sitä mukaa kuin avohakkuut Suomessa etenivät.

Paradoksaalisesti Järvinen oli työnsä puolesta edistämässä metsien katoa Lapissa.

Kairojen pirstoutuessa Järvisen ja hänen kollegoidensa virkkeisiin hiipi kaipuu menneisiin aikoihin; vuosiin, joina villit seudut olivat laajoja, metsät kuhisivat riistaa ja joet vaahtosivat äyriään myöten täynnä kalaa.

Siperiassa ahkerasti seikkaillut Sakari Pälsi kertoo vuonna 1929 ilmestyneessä Merillä ja erämaissa -kirjassaan Grönroosista, joka ”saapui Kamtšatkaan mukanaan kaksi pyssyä ja laatikollinen ampumavaroja”. Pälsin mukaan Grönroos ampui suunnilleen kaikkea, mikä liikkui: lokin, rotat sukupuuttoon erään säilyketehtaan läheltä ja kotkan, joka lensi hänen ja Pälsin veneen ylitse.

”Grönroos ampui kotkalta siiven poikki, venäläinen mekanikko löi sen pyörryksiin ruuviavaimella, ja kaikin me yhdessä hirtimme sen nuoralla, koska emme muuten saaneet siitä henkeä. (– –) Eipä sitten vähään aikaan ammuttukaan mainittavia otuksia.”

Erämaa näyttäytyy Pälsille ehtymättömänä, ja eläimiä tapetaan kuin liukuhihnalta. Välillä pyssymieskin tajuaa onneksi laskea aseensa ja tyytyä äimistelemään metsän asujaimiston edesottamuksia.

Pälsi kertaa seudulla pitkään asuneen mekaanikko Leppäluodon kohtaamisia karhun kanssa. Leppäluoto sanoo nähneensä, miten karhu keksii soitella kannosta säveliä siitä törröttävää tikkua näppäilemällä: ”Karhu veti liistettä rintaansa kohti ja päästi sen irti, jolloin kuiva puu antoi sointuvan äänen, samaan tapaan kuin tekee soittorasian kieli. Karhu oli jatkanut soittoaan pitkän aikaa, pompautellut kerta toisensa jälkeen puista kieltään, käännellyt päätään ja irvistellyt mielissään.”

Lapsenomainen ihmetys ja karski lahtaaminen vuorottelevat rajua tahtia. Esimerkiksi silloin, kun lohia koskesta pennuilleen pyydystänyt emokarhu äkkää ihmiskatsomon ja hyökkää kohti, jolloin Leppäluoto tovereineen ampuu kontion ja tämän jälkikasvun. ”Mutta Leppäluoto pahoitteli vieläkin karhun kalastuksen ikävää päättymistä sanoen sen miesmurhan tavoin yhä painavan tuntoansa.”

Nykyään eräkirjoittajat malttavat jo olla kerskailematta saaliillaan ja korostavat ulkoilua itsessään.

Vaikka eräkirjailijoiden sieluja välillä pistelee, metsästämisen kiihko tuntuu kerta toisensa jälkeen voittavan luontokappaleiden uljuuden ihailun. Markku Niskanen tulee kuin sivuhuomiossa kiteyttäneeksi eräkirjallisuuden painavimman teeman tuoreessa, vuonna 2014 ilmestyneen Metsotaistelu-esikoiskokoelmansa niminovellissa.

Vedonlyönnin seurauksena metsälle joutunut toimistotyöläinen päätyy painimaan ukkometson kanssa ja puremaan siltä niskat poikki: ”Nostan linnun syliini, hellästi ja varoen ja kauniisti kuin ystävän, jolle haluaisin antaa vielä toisen mahdollisuuden. Mutta en anna, vaan laitan linnun auton tavaratilaan (– –).”

Nykyään eräkirjoittajat malttavat jo olla kerskailematta saalillaan ja korostavat ulkoilua itsessään. Toki Juhani Aho oli jo 1911 Eläimiä-teoksessaan sitä mieltä, että metsämies ”voi iloita epäonnistuneesta retkestä yhtä paljon kuin onnistuneesta ja tyytyy siihen tunteeseen, jonka raikas metsä, heleä syyspäivä ja ajokoiran ansiokas työ hänessä herättää”.

Niskanen on turkulainen opettaja ja edustaa uuden sukupolven eräkirjallisuutta. Hänelle eränkäynti ei enää tarkoita viikkotolkkujen samoilua kairassa, joka entisaikain seikkailijoille tarjosi ”yksinäisyyttä, tyytyväisyyttä, pieniä harmeja, enimmäkseen salaista riemua” (Erik. S. Nyholm, Pyyntimetsissä, 1971).

Ennemmin kuin elämäntavasta, kyse on lyhyistä retkistä kaupungista luonnon keskelle, kiireisen työelämän katkaisevista hengähdystauoista.

Arto Paasilinnan Vatanen katoaa vielä kokonaan metsään Jäniksen vuodessa 1975, mutta Niskasen henkilöt haluavat kuusikosta myös takaisin ihmisten ilmoille.

Sakari Pälsin ajan seikkailijoille luonnossa pärjääminen oli itsestäänselvyys, joten kirjallinen tähtäin pysyi eläimissä ja korven ihmeissä. Niskasen urbanisoituneilla sankareilla energiaa kuluu silkkaan hengissä selviämiseen. Metsotaistelu-kokoelmassa (2015) kuvataan niin saaliitta jääviä nälkäisiä melojia kuin teräaseilla itsensä telovia retkeilijöitä.

Luontevan suhteen ylläpitäminen rakentamattomaan ympäristöömme näyttää olleen kaikkina aikoina mahdotonta. Jos kohta metsä- ja eläinbiologinen tietämys, varustelutaso ja itsevarmuus ovatkin lisääntyneet, kakaramainen asenne ei ole hävinnyt mihinkään.

Kaikkea eteen lentävää ja juoksevaa ei enää saman tien ammuta, mutta jokapäiväisestä metsäkokemuksesta kumpuava syvällinen käsitys luonnosta puuttuu.

Sellaiset ihmiset tekevät vääriä asioita silloin, kun pitää toimia oikein.

Katselin jäniksen rimpuilua, ja jokainen sekunti murensi minua lisää.

Näin isäni. Hän oli kuullut jäniksen omalle passipaikalleen ja tuli juosten, vanha mies, en ollut nähnyt hänen juoksevan pitkään aikaan, ja toisti kahta sanaa: ”oi voi”. Hän kahlasi jäniksen perään, irrotti haulikostaan tukin ja löi sillä eläimen kuoliaaksi.

Sitten hän katsoi minua. Eikä isäni silmissä ollut syytöstä; ehkä vain surua ja jotain minulle tuntematonta tietoa siitä, millainen paikka tämä maailma on niin ihmiselle kuin eläimelle.

0
5
5 0
Jaa

Kirjoittajasta

Juhani Karila

Kirjoitan kirja-arvioita ja telkkarikolumneja Helsingin Sanomiin. Olen myös HS:n kirjallisuuspalkintoraadin jäsen. Olen julkaissut kaksi novellikokoelmaa: Gorillan (Otava, 2013) ja Omenakrokotiilin kuoleman (Siltala, 2016). Ne ovat mahtavia kirjoja. Kerroinko jo, että olen voittanut J. H. Erkon novellisarjan 2010 ja MM-pronssia footbagin intermediate-sarjassa 2010. Se oli merkillinen juttu. Olin jo lähdössä pois kisapaikalta, kun yksi tyyppi loikkasi eteeni ja antoi valtavan mitalin. Synnyin Kemijärvellä. Nyt asun Helsingissä, ja se on ok: päätin 12-vuotiaana, etten koskaan asu Kemissä. Pelaan myös pöytätennistä. Talvella tykkään kävellä yksin pimeässä ja pakkasessa ja katsella tähtiä. Joskus mietin, ammunko vielä jäniksiä. Minusta jutuissa pitää olla hyvä alku. Loppu saa olla huono.