Johanna Tukiainen – ”Evangelist, singer and dancer”

Jonkun jouluhahmon mukaan nimetty hotelli Rovaniemellä. On kesäkuun alku eikä missään tapahdu mitään, Lordi-ravintola Rocktaurantkin on sulkenut ovensa. Niinpä haen Citymarketista kaljan ja asetun hotellisängylle lempipuuhani pariin: katsomaan videoita huonosti käyttäytyvistä julkkiksista.

Kanye Westin, Tom Cruisen ja Matti Nykäsen kautta päädyn jälleen genren kiistattomaan kuningattareen. Julkkisvideoiden miellekartalla kaikki tiet vievät Tuksuun.

”Tervetuloa Suomen Lappiin ja Saariselälle. Tuksu menee nyt naimisiin tuossa takanani näkyvässä upeassa Kakslauttasen jääkirkossa. H-hetki on siis pian käsillä, ja kohta kirkko täyttyy häävieraista ja totta kai ennen kaikkea hääparista, Johanna Tukiaisesta ja Arto Länsmanista.”

Näin aloittaa Seiskan toimituspäällikkö Jari Peltomäki tunnin mittaisen, TV5:llä maaliskuussa 2011 ensiesitetyn tv-spesiaalin nimeltä Tuksu menee naimisiin.

Siinä minä yöttömän yön laskeutuessa seuraan YouTubesta, kun kohujulkkis ja saamelainen sähköasentaja saavat toisensa Saariselällä, parin tunnin automatkan päässä yösijastani.

Katson, kuinka Tuksu puhuu ”gravitaatiohoidoistaan” ja kaali-purjo-nestedieeteistään, käy faceliftissä ja bailaa. Katson, kuinka Arto herää hääpäivään krapulassa, siemaisee ison hörpyn keskikaljaa ja analysoi päivän kulkua: ”Varmaan pitää pikkuhiljaa alkaa heräileen, ja sitten tota kattelee mitä tapahtuu, ja varmaan syömään tästä kohta. Ja sellasta.”

Alttarilla Arto pyyhkii räät naamaltaan ja suutelee Tuksua kuin muistisairas pusukala. Jatkoilla kaatuillaan ja kiroillaan.

Nauran Tuksun toilailuille ja irvistelen Arton näätäilyille. Tunnen paljon, mutta en ole varma, mitä.

Sitten hävettää.

Matkalla takaisin Helsinkiin mietin suhdettani Tuksuun. Haluan ymmärtää, onko tiukkaan minihameeseen ahtautunut, päihtynyt ja itkuinen lööppistara aidosti kujalla. Vai voisiko Tuksun ajatella karnevaalihenkisenä performanssina, Seiska-tv:n estetiikalla toteutettuna Mardi Gras -juhlana?

Samalla ihmettelen, miksi minua inhottaa ja hävettää niin paljon se, mitä ruudulla tapahtuu. Miksi välitän siitä, mitä toinen tekee kehollaan ja vapaa-ajallaan?

Alan suunnitella keskustelutilaisuutta, jossa katsottaisiin häädokumentin lisäksi muita verkosta löytyviä Tuksu-videoita. Niitä, joissa hän heiluttaa rintojaan Suomen jääkiekkomaajoukkueen nimeen tai ujeltaa kotikaraokessa epävireistä Foreigner-hittiä tai tilittää putkareissustaan krapulaisen Arton kainalossa.

Sitten keskusteltaisiin mediatutkijoiden ja taiteilijoiden kanssa esitystaiteesta ja naisen ruumiista ja patriarkaatista. Reality-tähti Kim Kardashianista ja muusikko Nicki Minajista ja feministi-ikoni Beyoncésta.

Hylkään lopulta idean, koska se olisi vaikuttanut kiusaamiselta. En halua järjestää vahingossakaan tilaisuutta, jossa nauretaan älykkään keskustelun varjolla kahden elävän ihmisen väkivaltaan luhistuvalle parisuhteelle.

Nauran Tuksun toilailuille ja irvistelen Arton näätäilyille. Tunnen paljon, mutta en ole varma, mitä.

Kiinnostus Tuksuun ja hänen ruumiiseensa kuitenkin jää. Alan seurata hänen somekäyttäytymistään. Katsoa videoita, joissa twerkataan niin, että persvako näkyy koko mitassaan; lukea huuruisia Facebook-postauksia glamourista ja Jeesuksesta ja ”illuminaatista”; kuunnella keskusteluja, joissa toimittajat ja aktivistit puhuvat internetin naisvihasta.

Kaava pysyy. Kun haluan nähdä jotain överiä ja törkeää ja muistuttaa itseäni siitä, miten julkisuudessa saa ja ei saa olla, panen Tuksun pyörimään.

Tuksu sanoo olevansa glamouria, mutta vaatteet ja meikit näyttävät halvoilta ja pöytätavat ovat enemmän Roskapankkia kuin Rivieraa. Videoiden kommenteissa häntä haukutaan valaaksi ja alkkikseksi.

Esiintyminen ja sen synnyttämä ylenpalttinen viha ovat samaan aikaan ihania ja täysin hirveitä!

Viimeksi Tuksu palasi mieleeni, kun luin Hanna Weseliuksen esikoisromaania Alma!. Muutamassa eri ajassa ja paikassa tapahtuva teos käsittelee naisen kehoa ja paikkaa yhteiskunnassa.

Yhdessä luvussa kirjan päähenkilö Aino lukee ratikassa viihdelehtien kommenttiketjuja, joissa raadellaan palasiksi ”muuatta yökerhotanssijatarta”. Tanssijaa ei nimetä, mutta kommentit ihrasta, laardista, muovista ja kumista, sterilisaatiosta ja lobotomiasta eivät jätä arvuuttelun sijaa. Ne ovat Johanna Tukiaista käsittelevien lehtijuttujen sivutuotetta, vähän niin kuin pakokaasua, jota bensiinillä kulkeva auto väistämättä päästelee.

Weseliuksen romaanissa Aino ihmettelee vihan määrää, ja samaa hämmästeli Weselius Helsingin Sanomien haastattelussa syyskuussa 2016. Miksi naista saa kohdella näin? Mitä Johanna Tukiainen on tehnyt ansaitakseen halveksuntaa, solvauksia ja tappouhkauksia?

Venäläinen kirjallisuudentutkija Mihail Bahtin käsittelee teoksessaan Rabelais: keskiajan ja renessanssin nauru (1965) karnevalismin käsitettä. Keskiajan ja renessanssin karnevaaliperinteen kautta Bahtin avaa kirjallista moodia, jossa maailma kiepsautetaan ylösalaisin ja osoitetaan sen epäkohdat.

Karnevalismille tyypillistä on todellisuuden lainalaisuuksien kumoaminen. Rumasta tehdään kaunista, köyhästä rikasta, ylevästä alhaista. Karnevalististen esitysten hahmot ovat käyttäytymiseltään ja ulkonäöltään liioiteltuja. Heidän tehtävänsä on asettaa totuttu naurunalaiseksi.

Bahtinin ajattelussa karnevaalin groteski huumori näyttäytyy auktoriteetteja vastustavana voimana, jolla on kyky järisyttää pölyisiä valtarakenteita, aseinaan huumori ja kaaos. Se ei ole tuhoavaa vaan uudelleenrakentavaa.

1400- ja 1500-lukujen taitteessa katoliselle kirkolle ja tieteentekijöille irvaillut François Rabelais on karnevalismin kirjallinen malliesimerkki. Teksteissään hän nyhtää ylevät, hengelliset ja teoreettiset ideat maan tasalle ja liittää ne alhaiseen ja ruumiilliseen.

Pari vuotta sitten suomennetussa Pantagruelin neljännessä kirjassa on esimerkiksi hahmo, joka ”keksii maailmalle kaikki taidot, koneet, ammatit, metkut ja niksit” ja opettaa eläimet tanssimaan, taistelemaan, uimaan ja piiloutumaan. Messiaan nimi on Herra Vatsa, ja häntä palvotaan syömällä sivutolkulla herkkuja.

Rabelais’n kirjat olivat jo aikanaan suosittuja mutta päätyivät sekä kirkon että yliopistoväen hampaisiin. Sorbonnen akateemikot paheksuivat Pantagruelin neljännen kirjan naureskelua kirjastoissa vaalitulle tiedolle, uskonoppineet halveksuivat sen ivallista näkemystä kirkon rituaaleista.

Rabelais’n jalanjäljissä seurasivat myöhemmin valistuksen ajan suuret satiirikot, kuten Jonathan Swift ja Voltaire.

Buffalon yliopiston tutkija Paul Spitale ehdottaa, että 2010-luvulla bahtinilaista karnevaalin funktiota toteuttavat Kim Kardashianin ja Nicki Minajin kaltaiset poptähdet: narrit, joiden kieli on uutta ja joiden ruumiit tursuavat yli äyräittensä kuin kivikautiset venusfiguurit tai Taidehallissa vastikään esitellyt Nicki de Saint Phallen veistokset.

Kardashian ja Minaj ovat turboahdettua ”naiseutta”, jossa uumat ovat kapeat, lantiot leveät, huulet pulleat ja pyllyt massiiviset. Jokainen kurvi tuntuu kysyvän: onko tämä tarpeeksi, hyvä herra, vai pannaanko vielä vähän lisää?

Kesällä 2014 Paul Spitale puhui kansainvälisessä Bahtin-seminaarissa Tukholmassa. Konferenssipaperissaan hän listaa länsimaisen historian merkkivaikuttajia orjuutta vastustaneesta Frederick Douglassista (1818–1895) poptähti Madonnaan ja muistuttaa, että sukupolviensa merkittävimmät äänet ovat aina herättäneet aikalaisissaan vastustusta.

”Niin hervoton, seksuaalisesti loukkaava, vulgääri ja liioiteltu kuin Nicki Minaj onkin, hän tasoittaa samalla tietä tuleville sukupolville, jotta nämä voivat toteuttaa vapaasti itseään ja edistää yhteiskunnallista tietoisuutta sekä muutosta”, Spitale toteaa.

Nähdäkseni Minaj loukkaa ja ärsyttää, sillä hän kiinnittää huomion aikamme kiusallisiin epäkohtiin, kuten naisten ulkonäköpaineisiin, rodullistetun ruumiin fetisisointiin ja internetin misogyniaan. Lisäksi hän tekee sen (ruumiin)kielellä, joka ei ole salonkikelpoista. Twerkkaamista ja Queensin slangia pidetään barbaarisina, ja siksi Nicki Minaj halutaan sivuuttaa pahasuisena heruttajana.

Spitale kuitenkin uskoo, että historia tulee Minajin muistamaan. Hänen keikoillaan ja YouTube-videoillaan on jo nyt miljoonayleisö.

Jonain päivänä tuo yleisö voi sanoa olleensa ”mukana”, kun Anaconda-musiikkivideo julkaistiin ja jokin suuri sai alkunsa.

Jokainen kurvi tuntuu kysyvän: onko tämä tarpeeksi, hyvä herra, vai pannaanko vielä vähän lisää?

Aikamme suomalaisista narreista kaikkein bahtinilaisin on Mia Mari Johanna Tukiainen, 38. Tuskin kukaan toinen populaarikulttuurin hahmo on Suomessa synnyttänyt niin paljon naurua ja niin paljon paheksuntaa. Ja tuskin ketään on silti seurattu niin uskollisesti.

Johanna Tukiainen syntyi laajasalolaiseen ekonomiperheeseen heinäkuussa 1978. Lapsuus oli uskovaisten vanhempien ja Suomen vahvan nousukauden siivittämä. Kotona veisattiin virsiä, sen ulkopuolella Tuksu teki lapsimallin töitä.

Parikymppisenä Tuksu tutustui Seiskan tulevaan päätoimittajaan Marko Petäjäjärveen työskennellessään helsinkiläisellä strippiklubilla. Hän alkoi tyrkyttää itseään Seiskan ja Hymyn kaltaisille juorulehdille, ja kun sisko Julia vuonna 2003 pääsi kolmantena suomalaisena Playboyn sivuille, sisarukset päätyivät Seiskan haastatteluun satuilemaan seurapiirielämästään.

Olennainen käänne tuli keväällä 2008, kun Hymy julkaisi silloisen ulkoasiainministerin Ilkka Kanervan Johanna Tukiaiselle lähettämät tekstiviestit. Kanerva jätti ministerinpestinsä, ja Tuksusta tuli koko kansan narri.

Tekstarit Hymy sai tietenkin Tuksulta itseltään viittä tuhatta euroa ja uutta puhelinta vastaan.

Kohun jälkeen Tuksu on tanssinut Glamour Dolls -ryhmänsä kanssa, stripannut, matkaillut, juhlinut, levyttänyt musiikkia ja keikkaillut ympäri Suomen. Hän on pitänyt blogia, esiintynyt Hymyn sivuilla ympärivuorokautisessa netti-tv-ohjelmassa nimeltä Tuksu ja tehnyt Seiskalle lukuisia videoblogeja. Käytännössä lehdet ovat elättäneet hänet.

Kaikki esiintymiset ovat rakentaneet sitä tarinaa, jota käytämme nyt arkkityyppinä 2000-luvun lööppijulkkiksen urasta: heppoinen nousu julkisuuteen, pyristelyä pinnalla, paljon epäonnistumisia ja jyrkkä luisu nauretuksi ex-joksikin.

Televisioon tehdyssä Vuosi elämästäni -dokumentissa (2012) Tuksu ihmettelee keikkansa alla, kuinka itsepintaisesti ihmiset haluavat sylkeä hänen päälleen:

”Siinä on se ristiriita, että siellä on niitä Johanna Tukiainen -vihaajia ja näitä ‘hyi Tuksu!’ -juttuja. Ja sit ne kuitenki maksaa kymmenen euroa sisään, että ne pääsee katsomaan!”

Mediatutkija Veijo Hietala arvioi Ylen haastattelussa keväällä 2014, että Johanna Tukiaista loataan, koska hän tuo avoimesti esiin oman seksuaalisuutensa ja rikkoo suomalaisen naisen ihannetta sekä yleistä moraalia. Hän on myös häpeilemätön ja päällekäyvä, kun ihanne on vaatimaton ja hillitty.

”Suomalaisesta mentaliteetista kertoo aika paljon se, että itsetietoista ja avoimesti seksuaalista naista ei hyväksytä”, Hietala totesi. Varsinkaan, kun keho ei täytä fitnessmallin mittoja.

Hietalan mukaan Tukiainen ”toimii yhteiskunnan likasankona ja syntipukkina, joka kantaa kansakunnan traumoja ja aggressioita”. Siksi häntä tullaan keikalle asti haukkumaan.

Johanna Tukiainen nostaa tekemisillään esiin sen, miten eri tavoin nais- ja miesesiintyjiä käsitellään mediassa ja keskustelupalstoilla. Imagen kansijutussa vuonna 2008 toimittaja Anu Partanen vertasi Tukiaisen nettifoorumikohtelua Matti Nykäsen ja Tony Halmeen saamiin kommentteihin.

Halme oli kommentoijien mukaan ”hieno urheilija” ja ”räväkkä persoona”, Nykänen puolestaan ”maailman paras mäkihyppääjä kautta aikain”. Tukiainen oli ”hirvittävä näky” ja ”halpamainen”. Sama jako toistuu yhä.

Partanen puhui Tuksusta uuden ajan julkkiksena, ”merkkien ja merkitysten kasaumana”, jonka kautta voi keskustella melkein mistä tahansa, feminismistä turkistarhaukseen. Hahmoa tärkeämpää oli se, mistä hänen ympärillään puhuttiin.

”Suomalaisesta mentaliteetista kertoo aika paljon se, että itsetietoista ja avoimesti seksuaalista naista ei hyväksytä.”

Bisnestä opiskelleesta Tuksusta ei tullut Kim Kardashianin kaltaista luksusbrändiä, eikä niin ehkä ollut tarkoituskaan. Hän liukasteli ja kompuroi, eikä kukaan koskaan ottanut vastaan. Seiska ja Hymy seurasivat mukana ja syytivät rahaa drinkkeihin ynnä etelänlomiin.

Nyt Tuksu kirjoittaa elämälleen uutta lukua. Julia-siskon kuoleman myötä päihteet ovat jääneet, ja tabloidien sijaan hän antaa haastatteluja kristityille vaihtoehtomedioille. Niissä hän puhuu uskoontulostaan ja evankelioinnistaan. Suunnitteilla on ollut jopa saarnakiertue profeetta Jouko Pihon kanssa, mutta se kaatui erimielisyyksiin uskon asioissa.

Tukiaisen henkilökohtaisen Facebook-tilin kuvauksessa lukee:

I believe in Jesus 100% , Evangelist, singer and dancer.

Haastattelujen kommenteissa puhutaan nyt siitä, voiko strippari ja alkoholisti olla tosiuskovainen, voiko hänelle antaa anteeksi.

Ja yhä haukutaan sinivalaaksi.

4
19
19 4
Jaa

Kirjoittajasta

Anton Vanha-Majamaa

Huomaan usein käsitteleväni omaa häpeääni kun kirjoitan. Olen tehnyt juttuja nuoruuteni kiusallisista nettipäiväkirjoista, somen huomiotalouteen liittyvästä ahdistuksesta ja siitä, miksi pornon katsominen tuntuu niin väärältä.

Omasta päästä löytyvien pienten tunnemörköjen kautta on hyvä käsitellä isompia asioita. Oheinen essee Johanna Tukiaisesta on samaa sarjaa. Se lähti tunteesta, jota halusin ymmärtää.

Olen opiskellut taidehistoriaa yliopistolla seitsemän vuotta, mutta silti minuun viitataan ”telkkarityyppinä”. Se ei harmita, koska se on ihan totta. Pidän The Wiresta, Shark Tankista ja Kelly Reichardtin elokuvista. Eteisen seinälläni on kuva Nicolas Cagesta. Juttujani on julkaistu Imagessa, Ylioppilaslehdessä ja Hevosurheilussa. Kesän 2016 vietin toimittajana KMV-lehdessä.

Puhuimme mestarikurssin aikana paljon kritiikin tulevaisuudesta. Uskon, että sellainen on, kunhan lajityypin konventioita opitaan nujertamaan. Yksi terävä näkökulma on aina parempi kuin mekaanisesti ruksittu checklist.

Nautin radion ja podcastien tekemisestä, koska muoto on dynaaminen ja elävä, eikä toimitussihteeri pääse väliin päsmäröimään, ettei tämä Tottenham Hotspuriin liittyvä ”tangentti” ole tarpeellinen.

Tietenkin se on.