Julian salaisuus

Kaksi kahlittua miestä katsoo kohti kameraa. Vanginvaatteet ovat sarkaa. Toisella on kainalossaan lierihattu, toisella ehkä karvalakki. Valokuva ei kerro kunnolla. Jalkojen alle asetettu matto on rytyssä.

Kuva on otettu vuonna 1869, todennäköisesti Vaasan vankilassa. Miehet olivat aikansa kohurikollisia. Syytelista oli mittava: viljavarkauksia, puukotuksia, petoksia, tuhopolttoja ja kuolemantuottamus. Kuvanottohetkellä oikeutta oli käyty kaksi vuotta.

Iltapäivälehdistö – jos sellainen olisi tuon ajan Suomessa ollut – olisi voinut tehdä tapauksesta tämäntapaisia otsikoita: ”Terrorin aika lakeuksilla ohi.” ”Pohjanmaan pahimmat rikolliset telkien taakse”. ” Rannanjärvi ja Isotalo – Siperia vai kuolema?” ”Anttien kohtalo sinettiä vailla.”

Tutkitaan kuvaa vielä tarkemmin. Vankien katseet on kohdistettu suoraan valokuvaajaan. Ketä he katsovat? Kameran takana seisoo Julia Widgrén. Hän on vaasalainen 27-vuotias uraansa aloitteleva valokuvaaja. Kuvausoppinsa Tukholmassa hankkinut Widgrén on avannut ensimmäisen ateljeensa kolme vuotta aikaisemmin.

Tilanne on varmasti ollut vangeille outo. Myös Julia Widgrénin täytyy tietää, että tilanne on poikkeuksellinen. Vaikka vangit ovat aikansa julkkiksia, Widgrén tuskin aavistaa, että kahlepotretista tulee Suomen ehkä kuuluisin valokuva ja erään aikakauden ikoni.

Sitä painetaan koulukirjoihin, postikortteihin ja kangaskasseihin. Antti Isotalosta ja Antti Rannanjärvestä lauletaan lauluja sataviisikymmentä vuotta myöhemmin. Julian maailma unohtaa.

Vai unohtaako?

Anteista lauletaan lauluja sataviisikymmentä vuotta myöhemmin. Julian maailma unohtaa.

Palataan vaasalaisesta vankilasta Seinäjoelle, syksyyn 2016, jolloin kuulin ensimmäisen kerran Julia Widgrénistä. Etelä-Pohjanmaan maakuntamuseossa oli esillä kaksi hänen ottamaansa valokuvaa. Ne olivat hämyisiä, ajan patinoimia näkymiä yli sadan vuoden takaiseen elämään. Kiinnostuin. Tämä nainen ei ollut mennyt vain vankilaan ja ottanut ikonista puukkojunkkarikuvaa. Hän oli myös kiertänyt kameroineen Pohjanmaan tupia. Siinä on jotain epätavallista – niin epätavallista, että päätän soittaa Suomen valokuvataiteen museoon museonjohtaja Elina Heikalle.

”Kysyisin Julia Widgrénistä…”

”Julia Widgrén?”

”Häjykuvan ottaja, Suomen ensimmäinen pitkän uran tehnyt naisvalokuvaaja. Tahdon tietää hänestä.”

Käy nopeasti ilmi, että historiankirjoihin on jäänyt Julia Widgrénistä melko niukasti tietoa. Mainintoja, pari lehtiartikkelia siellä täällä. Se, mitä löytyy, nojaa muutamaan teokseen. Teoksissa toistuvat samat tiedot: Syntyi Vaasassa 1842, työskenteli siellä ja kuoli siellä 1917. Opiskeli valokuvausta Berliinissä, Wienissä ja Tukholmassa. Palkittiin ulkomailla. Piti kesäisin sivutoimipisteitä Ilmajoella ja Pietarsaaressa. Kuvasi runsaasti muotokuvia mutta myös maisemia. Järjesti valokuvauskursseja. Osallistui yhdelle kansatieteelliselle retkelle. Lopetti valokuvaajan työt 1904.

Nämä tiedot riittävät jo kertomaan: Julia Viktorina Rosalie Widgrénissä on täytynyt olla jotain poikkeuksellista. Hän ei sovi niihin raameihin, jotka 1800-luvun suomalainen yhteiskunta asetti naiselle. Hän ei sovi edes tyypillisen 1800-luvun naisvalokuvaajan raameihin. Historiankirjat kertovat naisvalokuvaajanuran olleen tavallisesti lyhyt. Naimisiinmeno katkaisi sen tai ainakin hankaloitti sitä. Osa lopetti, kun kilpailu alalla koveni.

Julia Widgrén omisti elämänsä valokuvaukselle ja pysyi naimattomana. Ura kesti neljä vuosikymmentä. Sellainen oli tuohon aikaan tavatonta.

Tietoa Widgrénistä on säilynyt vähän, mutta kuvia sitäkin enemmän. Nopea haku tietokantoihin tuottaa runsaasti osumia: hänen ottamiaan kuvia on museoiden arkistoissa eri puolilla Suomea. Suurin osa on 1800-luvun lopulla suosittuja ateljeemuotokuvia, mutta maisemakuviakin on satoja. Pelkästään Pietarsaaren museossa on lähes 2 300 negatiivia. Määrä on valtava, enemmän kuin monelta muulta aikalaiskuvaajalta. Vertailun vuoksi: parisenkymmentä vuotta Widgrénin jälkeen syntynyt I. K. Inha jätti jälkeensä kolmisentuhatta kuvaa.

Mitä jos arkistoissa lepää kahlepotretteja, joita kukaan ei ole nähnyt?

Käsi ylös. Kuka tietää Rosa Sandelinin, Eugenie Roosin, Maria Renforsin tai Karolina Tudeerin? Aivan niin. Julia Widgrén ei ole ainoa varjossa. Moni ei edes tiedä, että naiset olivat eturintamassa vakiinnuttamassa valokuvaa Suomeen. Valokuvauksen varhaiset pioneerit ovat muutenkin kiinnostaneet harvaa tutkijaa. Eteen tulee hädin tuskin kourallinen nimiä.

Kerrottavaa heillä on kyllä. Kysytään vaikka Catherine af Hällströmilta. Hän on selvittänyt kolmenkymmenen vuosina 1859–1879 toimineen naiskuvaajan elämää. Åbo Akademin työhuoneellaan puhelimeen vastaava Hällström ilahtuu.

”Hienoa, että joku kiinnostuu heistä. Monen näiden naisten elämä oli merkillistä ja usein aika kovaa.”

Hällström piirtää nopeat raamit. Visiittikorttikuviksi kutsutut, pienet pahville painetut muotokuvat tulivat Julian aikana muotiin. Säätyläiset tahtoivat kilvan kuvauttaa itsensä. Ala oli uusi, tekijöitä tarvittiin. Sukupuolisidonnaisia käytäntöjä ei ollut ehtiä syntyä. Ajateltiin, että valokuvaajan ammatti sopii naisille. Taustalla häämötti 1860-luvun naisten ammattiliike. Lisäksi vuonna 1864 säädettiin laki naimattomien naisten täysivaltaisuudesta. Sen mukaan 25 vuotta täyttänyt naimaton nainen ei ollut enää miehen holhouksenalainen.

Moni ei edes tiedä, että naiset olivat  eturintamassa vakiinnuttamassa valokuvaa Suomeen.

Yritän asettua Julia Widgrénin asemaan, naiseksi yli sadan vuoden takaiseen Vaasaan. Hänen valintansa alkavat näyttää ymmärrettäviltä. Aika avasi Widgrénille mahdollisuudet itsenäisyyteen ja taloudelliseen menestykseen. Hänellä oli kyky ja äly tarttua niihin. Miksi hän olisi tehnyt kuten useimmat aikalaisnaiset, avioitunut ja perustanut perheen? Se olisi merkinnyt päätymistä kodin seinien sisään. Valokuvaajana Julia Widgrénillä oli näköalapaikka vaasalaisten elämään.

Elämäkertatiedoista on helppo päätellä muutakin. Vaikka elanto tuli muotokuvista, Widgrén ei tuntenut valokuvaan vetoa vain käyttöesineenä. Häntä varmasti kiinnostivat myös sen esteettiset arvot. Miksi muuten hän olisi osallistunut valokuvakilpailuihin Saksassa ja Ruotsissa ja tuonut kuviaan näytille kotikaupungissaan? Lisäksi Widgrén kuvasi maisemia, etenkin Vaasaa. Hänen pohjalaistuvissa vuonna 1876 ottamilleen miljöömuotokuville ei löydy montaa vertailukohtaa samalta vuosikymmeneltä. Ne näyttävät melkein alkusoitolta I. K. Inhan kansallisromanttisille otoksille.

Aika avasi Widgrénille mahdollisuudet itsenäisyyteen ja taloudelliseen menestykseen.

Kiinnostun enemmän. Löydän yli vuosisadan takaisia jälkiä Julia Widgrénistä vanhoista sanomalehdistä. Istun niiden äärellä tunteja. Käy ilmi, että Julia Widgrén ilmoittelee ateljeestaan taajaan 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun pohjalaislehdissä. Hän mainostaa sekä ruotsiksi että suomeksi. Välillä hän käyttää ateljeestaan termiä taide-tehdas, välillä hän kutsuu sitä walo­kuvaus-laitokseksi. Usein hän mainitsee kuvaamossaan käytettävän uutta, edistyksellistä tekniikkaa. Ateljee on auki joka päivä, usein aamuyhdeksästä iltakuuteen. Välillä osoite vaihtuu. Laajensiko hän tilojaan, kun kuvaamon suosio kasvoi?

Vastaan tulee luetteloita kaupungin veronmaksajista. Ne kertovat paljon. Vuonna 1897 Julia Widgrénin tulot olivat 9 200 markkaa, nykyrahassa yli 43 000 euroa. Hän tienasi enemmän kuin kaupungin arkkitehdit, hammaslääkäri, kaupunginlääkäri ja rehtori. Opettajiin verrattuna hänen tulonsa olivat jopa yhdeksänkertaiset.

Löydän jälkiä Julia Widgrénistä myös antikvariaateista. Niiden myyntilaareissa kiertää muutaman euron hintaan Widgrénin ottamia visiittikorttikuvia. Hankin muutamia. Koristeluista päätellen kaikki ovat peräisin eri vuosikymmeniltä. Valtaosa kuvista esittää naisia eri kansankerroksista. Ehkä Widgrén osasi asettua kuvattaviensa asemaan näiden sukupuolesta ja varallisuudesta riippumatta. Tähänkö Widgrénin menestys osaltaan perustui – ateljeen kynnys oli matala?

Sitten hätkähdän. Onko Julia Widgrén pitänyt näitä kaikkia kuvia käsissään? Jos näin on, niin tämän lähemmäs häntä tuskin pääsen. Löydän myös Widgrénin oman visiittikorttikuvan. Se on Pohjanmaan museon arkistossa. Kuvassa Widgrén katsoo pois kamerasta, filmille on tallentunut sivuprofiili. Tummat hiukset on letitetty päälaelle. Hänellä on pitsisomistein kirjailtu jakku ja sen alla metallinapein napitettu paita. Widgrén näyttää kuvassa noin 40-vuotiaalta. Ikää on vaikea arvioida; historiallinen välimatka tuo vuosia hänen kasvoilleen. Ilmeestäkin on vaikea saada selvää. Katse on vakava, etäisyyteen suunnattu.

Tiedän jo paljon, mutta en tarpeeksi. Widgrénin tarinasta puuttuu olennaisia paloja. Mistä hän tuli? Hänen on täytynyt kasvaa vapaamielisessä perheessä, joka on sallinut erilaiset valinnat. Ehkä avaimet Julian tarinaan löytyvät hänen kotoaan.

Sen selvittäminen on mutkikkaampaa. Näyttää kuin Julia Widgrén olisi ilmestynyt 1860-luvun Vaasaan tyhjästä. Onnistun seuraamaan jälkiä vuoteen 1866. Kansalliskirjaston digiaineistossa tulee vastaan Vasabladetissa 27. lokakuuta 1866 julkaistu ilmoitus. Lyhytsanaisessa ilmoituksessa 25-vuotias Widgrén kertoo vastikään avatusta ateljeestaan. Yksikään kirjallinen lähde ei sano mitään sitä edeltävästä ajasta, Julian taustasta. Mikä sai hänet tavoittelemaan valokuvaajan uraa? Perheen on täytynyt olla varakasta väkeä. On ollut rahaa lähettää tytär Tukholmaan oppiin, varustaa ateljee ja kannustaa yrittäjyyteen.

Ehkä vastaus löytyy Vaasasta. Sukututkija Jorma Höykinpuron tietokannoissa on parisataatuhatta nimeä. Eläkkeellä oleva ELY-keskuksen tutkija on ratkonut lukemattomien pohjalaissukujen vaiheet ja viettänyt tuhansia tunteja arkistossa. Soitan hänelle.

”Julia Widgrén? En muista kuulleeni, mutta voin tutkia.”

Jokin ei täsmää, Höykinpuro viestittää pian arkistojen ääreltä. Kirjoissa oleva tieto Widgrénin synnyinpaikasta on väärä. Vaasassa tai naapuripitäjä Mustasaaressa ei ole syntynyt vuonna 1842 yhtään Juliaa. Sukunimikään ei ollut tavallisimmasta päästä. Yksikään isäehdokkaista ei tunnu sopivan kuvaan.

”Kokkolasta löytyy eräs vyöntekijä, Himangalta itsellinen talollinen. Asikkalassa on eräs Widgrén-niminen renki. Mutta jotain herraskaissukua Julian täytyi olla. Tavalliset merimiehet eivät laittaneet lapselleen noin pitkää nimeä”, Höykinpuro pyörittelee.

Kuka oli 1800- ja 1900-luvun taitteessa elänyt valokuvaaja Julia Widgrén ja mistä hän tuli? Kuva Julia Widgrénistä: Pohjanmaan museon arkisto.

Hän tarjoaa selitystä.

”Ehkä Julia tuli Tukholmasta. Oli tavanomaista tuohon aikaan, että ammattiväkeä kulki puolin ja toisin merta.”

Tosiaan. Julia Widgrén saattoi olla kotoisin Ruotsista. Vuonna 1864 Vaasassa toimi yksi vakituinen ateljee, B. W. Palin. Hänestä tuli Widgrénin kilpailija vuosikymmeniksi. Ehkä Tukholmaan oli  kantautunut sana, että Vaasassa tarvitaan valokuvaajaa.

Höykinpuro lupaa selvittää. Seuraavana aamuna hän lähtee Vaasan maakunta-arkistoon ja istuu tutkijanhuoneessa mikrofilmikoneen ääreen.

Vyyhti alkaa purkautua nimi nimeltä. Julian tarinan rivien väliin kätkeytyy paljon. Yli vuosisadan takaisen suomalaisen yhteiskunnan valtasuhteita, normeja sekä niiden rikkomisia. Jotain muutakin: 1800-luvun naisen tragediaa.

Höykinpuro on istunut Julia Widgrénin arvoituksen äärellä pari päivää. Kokenut sukututkija on selvittänyt arvoituksen. Viimeinen ja ratkaiseva sähköpostiviesti tulee yhdeltätoista illalla. Tiedostossa on toistakymmentä nimeä: Julia Widgrénin suku ja jotain muuta. Julian suvun naisten salaisuus.

Julia Widgrén ei ole syntynyt Vaasassa vaan Helsingissä. Julia ja hänen kaksi vuotta nuorempi veljensä Viktor olivat aviottomia lapsia. Samoin oli ollut heidän äitinsä, Lapualla 1818 syntynyt Maria Kristiina.

1800-luvun Suomessa salavuoteus oli rikos. Siihen liittyvää häpeää on nykyajasta käsin vaikea kuvitella. Kun aviottoman lapsen tekee äiti ja myöhemmin tytär, pienessä maaseutuyhteisössä joutui todennäköisesti silmätikuksi. Maria Kristiina lähti Helsinkiin ja synnytti Julian siellä, piilossa tuttavien katseilta. Hän ei koskaan palannut synnyinpitäjäänsä Lapualle vaan lähti etsimään uutta elämää Vaasasta. Myös isoäiti, piika Anna, oli jättänyt Lapuan lapsensa kanssa ja hakeutunut lähelle kaupunkia, Maalahteen.

”Perheen naiset ovat halunneet pois Lapualta kaupunkiin, isompiin kuvioihin. Suvussa on muutenkin liikuttu paljon. Sellainen ei ollut tuona aikana tavanomaista. Veri veti. Ei pelätty lähtemistä”, Höykinpuro tulkitsee.

Höykinpuron löytämät lähteet kertovat muutakin. Julia Widgrénin kohtalon käänsi vuosi 1857. Silloin kuvaan astui isäpuoli. Julian äiti Maria Kristiina avioitui itseään neljätoista vuotta nuoremman vaskenvalajan ja solkisepän, Kokkolasta kotoisin olevan Carl Wilhelmin kanssa.

Isäpuoli oli iältään lähempänä kasvattitytärtään kuin puolisoaan. Julia oli 15-vuotias, Carl Wilhelm 25-vuotias ja äiti Maria Kristiina 39-vuotias. Sepän kaltaiset käsityöläiset olivat arvostettua ammattiväkeä. Isäpuolen varallisuus avasi Julialle mahdollisuuksia, joita itsellisen, ehkä jopa varattoman yksinhuoltajan tyttärellä ei olisi ollut.

Voiko näistä palasista rakentaa jo Julia Widgrénin tarinan, ja mitä siitä puuttuu? En tiedä. Yli sadan vuoden hiljaisuus vaientaa jatkokysymykset ,eikä onnellisuusnarratiivin orjuuttamalla 2000-lukulaisella ole pääsyä 1800-luvulla eläneen tietoisuuteen. Kysyä voi siitä huolimatta.

Anna ja Maria Kristiina, Julia Widgrénin isoäiti ja äiti, olivat yksin pärjääviä naisia, toisenlaisia. Vaikuttiko se Julian päätökseen pysyä naimattomana? Välittyikö äidin ja isoäidin kenties kokema erilaisuuden tunne Juliaan? Määrittääkö ihmisen elämää ylipäätään jokin ydinkokemus?

Jotain uskaltaa varmasti sanoa. Julia Widgrén oli selviytyjä. Äiti ja isoäiti saivat häpeästä osansa. Julia hylkäsi nimensä Julia Maria Kristiinantytär. Hän otti isäpuolensa sukunimen Widgrén. 36-vuotiaana hän ilmoitti tittelikseen fotografisten, Demoiselle. Hän oli vakiinnuttanut asemansa Pohjanmaan säätyläisten kuvaajana. Sadat silmäätekevät olivat istuneet hänen ateljeessaan kuvattavana.

Vuonna 1904 Julia Widgrén lopetti työt 62-vuotiaana ja myi liikkeensä. Hän eli vielä kolmetoista vuotta ja kuoli Suomen itsenäistymisen vuonna, samana päivänä kun Suomen ensimmäinen hallitus aloitti toimintansa, 27. marraskuuta 1917.

Voiko Julia Widgrénin harteille asettaa unohdetun uranuurtajan viittaa? Tuskin hän sitä kaipaa. Julia lepää Vaasan vanhalla, tuulisella hautausmaalla korkean kivipaaden alla. Vaasan seurakunnasta kerrotaan, että hauta on ainaishoidossa. Omaisia ei ole, kukaan ei ole kertomassa Widgrénin tarinaa.

Päätän matkustaa haudalle eräänä lokakuun pilvisenä aamuna. Pyydän mukaani Jorma Höykinpuron. Saan ohjeet seurakunnan toimistosta ja merkkaan ne ruutuvihon kulmaan: rivi 1, hautapaikka 17. Alkaa sataa tihkua, kun löydämme Julia Widgrénin haudan. Teksti kivessä on tuskin luettavissa.

Lähteet:

Historiallinen Aikakauskirja 1/2013. Anne Ollila, Kuva modernisoituvasta Suomesta, Härmän häjyt kahleissa 1869

Sven Hirn: Ateljeesta luontoon. Valokuvaus ja valokuvaajat Suomessa 1871–1900

Kansalliskirjaston digitoidut aineistot, sanomalehdet

0
10
10 0
Jaa

Kirjoittajasta

Anne Puumala

Työskentelen Ilkan ja Pohjalaisen kulttuuritoimituksessa. Kirjoitin tähän julkaisuun jutun Julia Widgrénistä, 1800-luvun ja 1900-luvun taitteessa eläneestä valokuvaajasta. Se alkoi samoin kuin monet juttuni, ihmetyksestä. Se päättyi kuten monet muut juttuni, ihmetykseen. Toivoakseni myös johonkin muuhun.

Raahaan mukanani epätavallisen painavaa tietoisuutta menneisyydestä. En kirjoita pelkästään elävistä. Kirjoitan myös kuolleista. En tiedä, onko sillä mitään merkitystä tai millään. Jotain uskon kuitenkin tietäväni. Tosielämä on tarua ihmeempää. Kohtalo pelaa outoa noppapeliä. Ajan ja etäisyyksien huminaan peittyy tarinoita, jotka on mahdollista löytää ja kertoa. On mahdollista pysähtyä niiden ääreen ja esittää kysymyksiä. Tälläisia, esimerkiksi:

Missä määrin ihmiset ovat aikakautensa raamien vankeja, missä määrin oman tahtonsa toteuttajia? Miten ihmiset tekevät valintoja?

Toiset nousevat voittajiksi. Useat sortuvat. Kaikki häviävät.

Unohdusta vastaan on yksi ase, kirjoitus. Olkoon siinä lumo, taistelu ja merkityksen tiiviys.