Kirjoittajan tärkein työkalu

Haahuilin sanfranciscolaisessa kirjakaupassa, kun silmiini osui käsikirjoittaja Bobette Busterin pieni punainen kirja, jonka nimi, Do Story – How to Tell Your Story So the World Listens (2013), kuulosti niin ällöamerikkalaiselta, että siihen oli pakko tarttua.

Tarina on Yhdysvalloissa kaiken alku ja juuri. Se on identiteetin rakentamisen ja markkinoinnin peruskivi, edellytys kiinnostavuudelle. Kaikilla on oltava tarina –

alkaen perunasta, josta pikaruoka­ravintolan ranskalaiset valmistetaan.

Olen suhtautunut tällaiseen tarinan ryöstöviljelyyn pienellä ylenkatseella. Etenkin journalismissa tarinallisuus on kovin muodikasta, liittyyhän tarinoihin tiedon lisäksi tunne. Minulle mantrat juonenkuljetuksesta, cliffhangereista ja Aristoteleestä journalismin kontekstissa ovat näyttäytyneet rakenteen palvomisena sisällön kustannuksella.

Sitten avasin Busterin kirjan. Se esitteli minulle tarinan voiman niin vastaansanomattomasti, että murruin.

Buster esittelee laajaa psykologista tutkimusta, joka on osoittanut seuraavaa: mitä enemmän lapselle kerrotaan tarinoita hänen perheestään ja suvustaan, sen vahvemmaksi kasvaa hänen elämänhallinnan kokemuksensa ja itsetuntonsa myöhemmin.

Lapsena ja nuorena sain viettää loputtomia tunteja kuunnellen kylänmiesten juttuja kotini kuistilla Ykspihlajassa. Aiemmin en ollut tullut edes ajatelleeksi, miten paljon tarinoiden kuuleminen on lisännyt omaa abstraktia ”johonkin kuulumisen tunnettani”, historian tiedostamista, jatkuvuuden kokemusta, paikan muistia.

Juuri niiden tarinoiden avulla olen oppinut tietämään, mistä tulen; arvottamaan; luomaan narratiiveja. Tarinat ovat muokanneet tietoisuuttani.

Ne ovat aivan yhtä iso osa minua kuin amerikkalaista kulttuuriakin.

Tarinat tarjoavat tarttumapinnan kaikkialla saatavilla olevalle tiedolle. Niiden kauneus piilee juuri niiden kyvyssä kehystää tietoa, auttaa hahmottamaan asiayhteyksiä.

Ehkä kaltaisteni änkyröiden olisi aika myöntää, että tarinat ovat myös journalistille tärkeä työkalu. Jos ne ovat selviytyneet leirinuotioilta meidän päiviimme, eivät ne kuole, vaikka painokoneet hiljenisivätkin.

Sitä paitsi historia on osoittanut, että tarinoista, jotka jäävät kertomatta, tulee pahoja henkiä, jotka jäävät loukkuun pulloon ja räjähtävät jonain päivänä rumasti esiin.

0
6
6 0
Jaa

Kirjoittajasta

Laura Airola

Olen onnellinen, että tapasin Klaus Klemolan. Hän on tavattoman kiinnostava ihminen siksi, että hän on huomattavasti kiinnostuneempi ympäröivästä maailmasta kuin itsestään. Klemola on hyvä esimerkki siitä, että sivistystä on monenlaista: Klaus ei ole korkeakouluja käynyt, mutta on silti äärimmäisen sivistynyt ihminen.

Klemola kertoi kiinnostuvansa kaikista asioista, joihin on vaikeaa saada vastauksia. Se pitäisi olla myös jokaisen journalistin lähtökohta. Itse lähdin viisi vuotta sitten ottamaan selvää Venäjästä, ja edelleen se on minulle täysi mysteeri. Mutta sellaisiahan rakkauden kohteet aina ovat: sipuleita, joista paljastuu kerros kerrokselta uusia asioita aina, kun luulee tietävänsä jo, mistä on kyse.

Tämän ammatin tähtihetkiä on tavata ihminen, joka on oivaltanut jotain elämän syvimmästä olemuksesta ja osaa vieläpä kiteyttää sen viestiksi. Se tuntuu olennaiselta tässä päivässä, jossa kaikki kernaasti puhuvat toistensa ohi ja loukkaantuvat mielellään.

Siitähän tässä kaikessa on kuitenkin kysymys, kommunikaatiosta.