Kriitikko, asiakaspalvelija

Kriitikon työ on niitä harvoja ammatteja, joissa kokemusta kartuttamalla voi vaikeuttaa työssä onnistumista.

Luokkakokous-elokuvan näki valkokankaalta huikeat 500 000 katsojaa. Se voitti yleisö-Jussin. Kriitikot kuitenkin lyttäsivät sen. ”Kiusallisen huono idioottifarssi”­ (Film-o-holic), ”seksistinen, halpa ja huono” (HS), ”typerryttävän kökkö pippelikomedia” (Iltalehti).

Ristiriita elitismin ja tarpeellisen asiantuntemuksen välillä pitää ratkaista ja palata asiakaspalvelun perusteisiin.Kriitikko nimittäin on asiakaspalvelija.

Ammatin vaarana on, että mitä enemmän taidetta kuluttaa, sitä enemmän maku kehittyy. Jos se ylikehittyy, se ei enää tavoita suuren yleisön mieltymyksiä. Eli juuri niiden asiakkaiden, joille oma tuote pitäisi myydä.

Alan julkinen salaisuus on, että kritiikit eivät vedä verkossa lukijoita, ellei otsikossa mainita seksiä. Kritiikit eivät siis ole relevantteja suurelle yleisölle.

Ollaan rehellisiä: harva meistä taidetta kuluttaessaan asettaa sille samanlaisia vaatimuksia kuin kriitikko sitä arvioidessaan. Lähestymiskulma on eri, kun haluaa viihtyä eikä tarvitse punnita teoksen taiteellisia avuja.

Maun kehittymisessä ei ole mitään väärää. Eiväthän viiniharrastajatkaan koske Alkon kyykkyviineihin. Kriitikolla on kuitenkin viiniharrastajaa enemmän julkista mielipidevaltaa.

Kokenut taidekriitikko näkee tarkasti teosten heikkoudet. Hänellä on kyky bongata keskinkertaisuudet, rimanalitukset, helpot, kunnianhimottomat ja kaavamaiset ratkaisut. Ja saahan sen sanoa: on parempaa makua, ja sitten on huonompaa.

Kun Britannian EU-eroa ajanutta Michael Govea grillattiin ennen äänestystä eron talousvaikutuksista, hän ei nimennyt yhtään ekonomistia, joka tukisi eroa. Gove totesi, että ”kansa on kyllästynyt asiantuntijoihin”. Se on ajan henki paitsi politiikassa, myös taidekritiikissä.

Siksi kriitikoihin liitettävää elitistin leimaa täytyy hangata pois, ei korostaa.

Ehdotan, että toimeksiantaja määrää kriitikoilleen vuodessa tietyn määrän Luokkakokouksia, Cheekiä ja Juoppohullun päiväkirjoja. Kustakin tulee tehdä essee tehtävänannolla ”Tämän vuoksi teos on suosittu”.

Jos laadunvalvonta huomaa, että kriitikko lipsuu takaisin elitismiin eli esimerkiksi ylistää atonaalista musiikkia, käyttää antroposeeni-sanaa avaamatta sitä tai puhuu kokeellisen esikoiskirjan kohdalla menestysteoksesta, määrätään täydennyskoulutukseksi Vain elämää -kiertueen kaikille keikoille osallistuminen. Töihin ei ole paluuta, jos ei ole ainakin yhdessä kappaleessa laulanut mukana.

Koska asiakas on aina oikeassa.

0
4
4 0
Jaa

Kirjoittajasta

Tiiamari Pennanen

Esseeni ”Ja haikara tuo lapset” äitiyden kuvista on yritys ymmärtää aihetta, joka on hiljattain tullut arkeeni. Ystäväni ovat nimittäin alkaneet saada lapsia, joten raskaus, imetys, kuljettaminen, nukuttaminen ja vaipat ovat tulleet keskusteluihimme haluamattani. Ristiriita synnytyksen brutaaliuden, äitiyden arjen ja siloteltujen taidehistoriasta tuttujen maalausten kanssa herätti mielenkiintoni. Syyt ovat myös itsekkäitä, koska arvelen että kokemus on itsellänikin edessä ennen pitkää.

Ilahduin huomatessani, miten monin tavoin nykytaiteilijat ovat äitiyttä käsitelleet. Se rauhoittaa, luo yhteyden: muutkin ovat käyneet samoja ajatuksia läpi kuin minä. En ole yksin ja outo.

Parhaimmillaan taide tekee juuri sitä. Luo yhteyden ja lisää ymmärrystä. Toimittaja voi tehdä vähän samaa eli toimia siltana taiteen ja yleisön välissä.