Kriitikko, jumalasta seuraava

Kriitikon pitää aina tietää enemmän kuin yleisönsä.

Se on käytännössä mahdotonta, mutta enpä tiedä lukijana mitään mukavampaa kuin että kirjoittaja nostaa minut kauluksesta korkealle ilmaan jo tekstin alussa ja näyttää henkeäsalpaavia maisemia.

Arvailu paljastuu aina. Mikään ei ole kammottavampaa kuin seurata vierestä kriitikkoa, joka astuu teokseen kuin pilkkopimeään huoneeseen. Hän ei edes yritä löytää valokatkaisijaa vaan alkaa törmäillä sokkona ympäriinsä, osuu lipastoon, väittää sitä kovaan ääneen sohvaksi, jatkaa harhailua ja huutamista ja kaataa kaikki huonekalut holtittomalla mellastuksellaan.

Tai ehkä vielä pahempaa on, kun kriitikko turvautuu toiseen ääripäähän eli tunnepuheeseen. Tempaisee minut kainaloonsa ja hieroo nihkeää poskeaan minun poskeani vasten ja lässyttää korvaani itsestäänselvyyksiä. Hirvittävää! Kun haluan kirjalliseen lusikkaan, luen blogeja.

Oikea kriitikko keskittyy työhönsä eli siihen, että hänellä on tukeva haara-asento teoksen päällä. Se on erinomainen sijainti osoitella kädellä eri ilmansuuntiin ja kertoa, miltä maailma näyttää.

Toisinaan katselen kriitikon esittelemiä näköaloja vihaisena; en ole lainkaan samaa mieltä hänen kanssaan. Silloin pidän häntä korskeana ääliönä, mikä on kunnianosoitus. Kriitikko on epäonnistunut työssään, mikäli hänestä kiertää sana ”mukavana jamppana”.

Toisinaan kriitikon selostus on käsittämätön. Se on pienempi synti kuin joutavien latelu, koska hankaluus lupailee oivallusta.

Kaikkein tärkeintä on loistava teksti.

Pidän klassisen musiikin arvioista kenties juuri siksi, että en ymmärrä niistä mitään. Vesa Sirén ja Samuli Tiikkaja kirjoittavat Helsingin Sanomiin kromaattisista triolimotiiveista, sointikylvyistä ja robustisista soinneista. Sanat ovat kauniita ja merkillisiä. Minä kieriskelen niissä ja ripottelen niitä päälleni ja lopuksi ihmettelen, mitä oikein tulin lukeneeksi.

Olen saanut selville teoksen laadun, mutta päällimmäisenä tajunnassa värjyy kirjoittajan suvereeni asiantuntemus.

Itsetietoisen näkemyksen merkitystä ei tule aliarvioida. Taidemusiikissa minut on tietysti helppo vakuuttaa – hädin tuskin erotan oktaavia alttoviulusta – mutta kaipaan johdateltavana oloa kaiken muunkin taidekritiikin äärellä.

Että joku kehtaa väittää tietävänsä, mitä mikäkin taide tarkoittaa, onhan se nyt aika komea hanke. Ja täysin tuhoon tuomittu.

Siksi riman pitää olla korkealla ja epä­onnistumisen näyttävä.

0
6
6 0
Jaa

Kirjoittajasta

Juhani Karila

Kirjoitan kirja-arvioita ja telkkarikolumneja Helsingin Sanomiin. Olen myös HS:n kirjallisuuspalkintoraadin jäsen. Olen julkaissut kaksi novellikokoelmaa: Gorillan (Otava, 2013) ja Omenakrokotiilin kuoleman (Siltala, 2016). Ne ovat mahtavia kirjoja. Kerroinko jo, että olen voittanut J. H. Erkon novellisarjan 2010 ja MM-pronssia footbagin intermediate-sarjassa 2010. Se oli merkillinen juttu. Olin jo lähdössä pois kisapaikalta, kun yksi tyyppi loikkasi eteeni ja antoi valtavan mitalin. Synnyin Kemijärvellä. Nyt asun Helsingissä, ja se on ok: päätin 12-vuotiaana, etten koskaan asu Kemissä. Pelaan myös pöytätennistä. Talvella tykkään kävellä yksin pimeässä ja pakkasessa ja katsella tähtiä. Joskus mietin, ammunko vielä jäniksiä. Minusta jutuissa pitää olla hyvä alku. Loppu saa olla huono.