Kritiikki kuolee – taas

0
12
12 0
Jaa

Kirjoittajasta

Arla Kanerva

Lapsuuteni 80-luvulla vanhempani opettivat, että voin tehdä mitä haluan. Että kehoni on väline, jonka avulla pääsen kiipeämään korkeimpaan puunlatvaan, uimaan järven toiselle rannalle, juoksemaan ja hyppimään.

Että minun ei tarvitse antaa kenenkään koskea kehooni, ellen halua. Edes sukulaista ei ole pakko halata.

Sitten tuli, tietenkin, koulu, tyttöjen ja poikien leikit ja porukat. Ja teini-ikä omine peleineen.

Opin toisenlaisen kehollisuuden. Rajoittavan, kilpailullisen, itseinhon ja häpeän täyttämän.

Nyt seuraan, miten tämän ajan teinit ja nuoret aikuiset pyristelevät irti rajoittavan häpeän perinteestä. Karvoja kasvatetaan ja värjätään; sukupuoli ei automaattisesti määräydy sukuelinten mukaan; pömppömaha ei ole este napapaidan käyttämiselle.

Kaikki ei tietenkään ole nykyajan nuorille helppoa ja hyvin. Mutta mitä enemmän näkökantoja tuodaan esille, sitä paremmin pinttyneet solmut luistavat auki – ja haluaisin ajatella, että tässä myös kaltaisestani kulttuuritoimittajasta voi, ja pitää, olla hyötyä.