Liian vanha esikoisohjaajaksi

Nuori nainen seisoo keskellä lumista metsää peltorit päässä ja katsoo, kun puu kaatuu metsässä. Ruudulle tulee teksti: ”Jos kaadun”.

Nopea leikkaus sahan pihaan, jossa traktorit kärräävät tukkeja liukuhihnoille ja valtaviin puupinoihin. Metsässä seissyt nainen tulee rakennuksesta ulos, ottaa polkupyörän ja lähtee polkemaan, vilkaisee takanaan seisovaa miestä ja päättää kaatua.

Kertojaääni aloittaa:

”Sitä luulisi äkkiä, että nykyään kun koneet tekee kaiken, meillä ei ole enää tarpeeksi tekemistä. Ei se niin kuitenkaan mene.”

Jos kaadun (2007) on Hannaleena Haurun ensimmäinen elokuva. Se sai kansainvälisen ensi-iltansa Cannesin Critics’ Weekillä 2007 ja on sittemmin kiertänyt festivaaleilla ympäri maailmaa. Elokuva palkittiin käsikirjoituksestaan jo kahta vuotta aiemmin yleiseurooppalaisessa Nisi Masa -kirjoituskilpailussa.

Jos kaadun on täydellinen esikoiselokuva. Se on jumalaisen kaunis, haikeudessaan satuttava kertomus rakkaudesta ja sen kaipuusta. Samalla se tuntuu muistopuheelta suomalaiselle metsäteollisuudelle. Elokuva on vain kymmenen vuotta vanha, mutta sen elementit – huoltsikan kahvipöydät, tukkikuormat, metsän valkeat kinokset – ovat kuin ajan ulkopuolelle lukittuja. Niistä voi päätellä paikan, ei vuotta.

Suositan, että katsot elokuvan heti tästä alta. Jatketaan 13 minuutin kuluttua.

Jos kaadun (2017)

Jos kaadun oli Hannaleena Haurun opinnäytetyö Tampereen ammattikorkeakoulun, tuttavallisemmin TTVO:n, elokuvan ja television tuotannon oppiaineeseen.

Hauru aloitti TTVO:lla 2003 ja löysi sieltä nopeasti samanmielisiä tekijöitä ympärilleen. Haurun debyyttiohjauksessa pääroolin näytelleestä Tanja Heinäsestä tuli tärkeä työpari, joka esiintyi sittemmin niin monessa Haurun elokuvassa, että hän alkoi tuntua ohjaajansa alter egolta.

Kaksikko tutustui Tampereen ylioppilasteatterissa vuosituhannen alussa ja ystävyys leimahti elokuvaa tehdessä. Paria vuotta myöhemmin valmistunut, ”pienellä videokamerakikkareella” ilman erityistä valaisua tehty Vialliset otteet (2009) sinetöi suhteen. Heinäsen ja toisen näyttelijän Eugene Kleparskin kanssa vuoden ajan työstetty ”autofiktiopläjäys” oli koettelemus, jonka aikana kehitettiin uusia elokuvanäyttelemisen ja -ohjaamisen työkaluja.

Yksi näistä työkaluista on ”maaginen dogma”.

”Siitä on muistiinpanot yhdelle fläppitaulupaperille tehtynä. Kyse on kokonaisesteettisestä dogmasta, jossa on monia teesejä. Yksi niistä on se, että virhe on lahja. Kuvauksissa näyttelijän pitäisi syleillä teknistä virhettä, ei pyrkiä siitä pois.”

Virheiden syleily näyttää tältä:

Vialliset otteet, osa 1 (2009)

Jos kaadun oli täydellinen käyntikortti nuorelle ja omaleimaiselle ohjaajalle. 24-vuotias Hauru olisi ollut valmis ohjaamaan pitkän elokuvan vaikka heti sen jälkeen.

”Olisi ollut aika helmee, jos Vialliset otteet olisi ollut esikoispitkäni. Se oli kaikin puolin tosi ajankohtaista, poliittista ja emotionaalista sen ikäisen tekemää elokuvaa siitä iästä.”

Alle kolmekymppiset ohjaajat eivät pääse Suomessa kertomaan omasta elämästään pitkän elokuvan muodossa. Suomen elokuvasäätiö, joka on yhä tärkein yksittäinen rahoittaja, vaatii kokemusta ja työnäytteitä ennen tuen myöntämistä. Tarkkaa linjaa niiden määrän suhteen ei ole. Vuonna 2016 esikoisohjaajien keski-ikä Suomessa oli 42,8 vuotta.

Vertailun vuoksi: Johannes Ekholm julkaisi esikoisromaaninsa 32 vuoden iässä, Riikka Pulkkinen 26-vuotiaana ja Pajtim Statovci 24-vuotiaana. Kuinka pitkään heidän olisi pitänyt odottaa vuoroaan, jos he olisivat elokuvaohjaajia?

On ongelmallista, että parikymppisistä – ja sitä nuoremmista – kertovia elokuvia tehdään Suomessa koko ajan, mutta ohjaajat ovat järjestään kymmenen vuotta kohteitaan vanhempia. Ville Jankeri oli 40, kun vloggaajista kertova Onnenonkija (2016) sai ensi-iltansa, Esa Illi yli viisikymppinen tehdessään Toiset tytöt (2015).

Haurun mukaan nuorten ääni puuttuu suomalaisesta elokuvasta täysin. Halukkaita tekijöitä kyllä olisi, mutta rahoittajat ovat varovaisia ja karttavat riskinottoa. Se näkyy elokuvien samankaltaisuutena.

”Meillä on kotimaisissa elokuvissa niin vahva tuotantoympäristö, että voidaan ottaa amatöörinäyttelijä pääosaan. Miksei yhtä lailla voitaisi rakentaa tuotantoa niin rautaisten ammattilaisten varaan, että voitaisiin ottaa parikymppinen ohjaaja toteuttamaan omaa visiotaan?”

Kotimainen elokuva-ala on eurooppalaiseen tapaan hyvin auteur- eli ohjaajavetoinen. Kaikki lähtee koulutuksesta: Suomen tärkein elokuvakoulu, Aalto-yliopiston Elokuvataiteen ja lavastustaiteen laitos ELO, opettaa nimenomaan ohjaajalähtöistä elokuvan tekemistä.

Auteur-skeneen pitäisi Haurun mielestä lyödä säröjä, ja sitä pitäisi uudistaa. Miksi elokuvalla pitäisi edes olla yksi ohjaaja? Monet suomalaisista elokuvantekijöistä ovat täydellisiä visionäärejä, mutta henkilöohjaaminen ei välttämättä luonnistu.

”Jos pystyn jakamaan visioni kuvaajan tai lavastajan kanssa, miksi en myös ohjaajan? Moni elokuva olisi paljon parempi, jos visioinnista ja henkilöohjaamisesta vastaisivat eri ihmiset”, Hauru sanoo.

Hauru vietti lapsuutensa Hyvinkäällä. Hän tykkäsi piirtää ja kirjoittaa. Kun Hauru oli kuusivuotias, äiti opetti, että taittamalla A4-arkkeja kahtia ja nitomalla niitä yhteen voi tehdä oman kirjan.

Hauru innostui, ja pian kasassa oli 50-osainen ponikirjasarja. Jokaisella teoksella oli oma teemansa, kuten poniolympialaiset tai ponit ja talvi. Suurimman osan teksteistä kirjoitti sanelusta joko äiti tai sisko, mutta ensimmäinen on kuusivuotiaan Hannaleenan hitaalla ja tarkalla käsialalla laadittu.

Määrä ehkä vähän korvasi laadun, Hauru myöntää.

Kirjojen lisäksi Hauru kirjoitti teatteria. Lapsuuden kesät kuluivat mummolassa Multialla perheelle ja sukulaisille esiintyen. Kun Hauru oli kymmenen, syntyi Keskikokoinen merenneito, parodia pienestä merenneidosta. Näytelmässä ihminen haluaa merenneidoksi. Saadakseen pitää pyrstönsä hänen täytyy kolmessa päivässä löytää itselleen puoliso, muuten merinoita vie hänen sielunsa.

”Ei oikeastaan kovinkaan erilaista kuin mitä nykyään teen!”

Yläasteen jälkeen Hauru muutti Helsinkiin ja kävi Kallion ilmaisutaitolukion. Siellä tärkeintä oli kirjoittaminen. Lukioaikoina Hauru teki musikaaleja ystävien kanssa Hyvinkäälle perustettuun Willan nuorisoteatteriin.

”Ensimmäisen musikaalin lähtökohta oli Liisa Ihmemaassa. Meillä oli kolme kirjoittajaa ja säveltäjiäkin saman verran. Päähenkilö trippaili ja etsi itseään vaihtoehtoisessa Hyvinkäässä.”

Toinen musikaali oli absurdia teatteria. Hauru oli lukion myötä ”ihan liekeissä” filosofi Slavoj Žižekistä.

”Siinä oli sellainen filosofinen lähtökohta, että ’mikä tahansa ääripäähän viety johtaa kaaokseen’”, Hauru sanoo ja räjähtää nauruun.

Lukion jälkeen Hauru opiskeli ensin TTVO:lla, sitten TaiKissa. Koulukuntaerot oppilaitosten välillä olivat ohjaajan mukaan isot. TTVO:lla tehtiin yhdessä ja kaikki olivat samalla viivalla. TaiKissa kurssit aloitettiin koko ensimmäisen vuoden sillä, että opettajat onnittelivat opiskelijoita sisäänpääsystä.

”Kun menin myöhemmin TTVO:lle opettamaan, kahviossa opettajakollegat istuivat yhdessä ja keskustelivat elämästä ja opetuksesta. Tajusin, että en ikinä nähnyt sellaista TaiKissa. Proffat istuivat viereisissä huoneissa eivätkä puhuneet toisilleen. Sellainen heijastuu opetukseen ja oppilaisiin.”

Suurimman osan TaiK-ajastaan Hauru oli turhautunut. Aalto-yliopistoa oltiin perustamassa, ja henkilökunnan keskuudessa oli kaikenlaista skismaa. Pääsykokeet olivat olleet vaativat, mutta kursseilla tuntui, ettei enää vaadittukaan mitään.

Hauru ratkaisi ongelman hakemalla oppia kollegoiltaan: aloittamalla ”leffakoulun leffakoulun sisään”.

”Piti alkaa tuottaa itse itselle oppimisympäristöä ja sisältöjä.”

Vuonna 2012 Hauru perusti vielä Helsingin elokuva-akatemian, jonka tavoitteena on tarjota elokuvaopetusta yliopistojen ulkopuolella. Akatemian toiminta perustuu vertaisoppimiseen, tapaamisiin ja yhteiseen tekemiseen. Jäseniä on liki 500 ja tapaamisia viikoittain.

Hannaleena Haurun läpimurto tapahtui Säälistäjillä vuonna 2014. Puolituntinen lyhytelokuva esittää vaihtoehtoisen todellisuuden, jossa työvoimatoimiston naiset antavat pillua syrjäytyneille miehille estääkseen joukkosurmat. Se sai alkunsa Aamulehden Markus Määttäsen kolumnista, jossa hän kehotti tyttöjä harrastamaan seksiä ujojen poikien kanssa.

Säälistäjät keräsi paljon mediahuomiota, mikä Haurun mukaan vaikutti myös siihen, että hän on nyt vihdoin tekemässä pitkää draamaa. Säälistäjät osoitti Elokuvasäätiölle, että Hauru on varteenotettava tekijä.

”Tuotantoneuvoja sanoi ääneen, että vaikka mun elokuvat on weird, niin Säälistäjät osoittaa, että ne ei ole liian weird.”

Hauru jakaa tuotantonsa karkeasti ”salonkikelpoisiin” elokuviin ja taidehäröilyihin. Säälistäjät lukeutunee ensimmäiseen kategoriaan, kuten myös debyytti Jos kaadun.

Jälkimmäiseen kuuluu muun muassa Konflikti jumalan kanssa, joka valmistui lyhytelokuviin keskittyneen Kino Euphoria -yhteisön viikonloppusessioissa vuonna 2010. Tilaisuuksissa on ajatuksena tehdä kaveriporukalla nopeasti pienillä resursseilla elokuvia ja katsoa ne lopuksi valkokankaalta. Isolle yleisölle niitä ei yleensä ajatella.

”Kino Euphoria -viikonloput ovat kuin bänditreenejä: oman ammattitaidon ylläpitoa ja ehkä myös sitä, että menee oman mukavuusalueen ulkopuolelle. Ja samalla mietitään, että kenelle tätä elokuvaa oikeastaan tehdään.”

Kino Euphoria näyttää esimerkiksi tältä:

Konflikti jumalan kanssa (2010)

Hannaleena Haurun kokemuksen mukaan Suomessa on helpompaa saada tuotantoon pitkiä kuin lyhyitä elokuvia – mikäli haluaa Suomen Elokuvasäätiön tukea. Säälistäjien piti olla isompi, mutta tukihakemus jäi SES:n pöydälle roikkumaan, ja lopulta se kuvattiin itsenäisesti. SES ja YLE tukivat elokuvaa jälkikäteen.

Nyt Hauru viimeistelee ensimmäistä pitkää elokuvaansa. Lauri Mäntyvaaran tuuheet ripset syntyi vuonna 2013 kansainvälisellä käsikirjoituskurssilla Torinossa. Se kertoo nuoresta Satusta, jonka paras kaveri Heidi rakastuu Lauri-nimiseen jääkiekkoilijaan. Heidin ja Laurin saattamisesta yhteen tulee Satulle pakkomielle.

LMTR saa ensi-iltansa syksyllä 2017. Se on draamakomedia, jota voinee kutsua myös arthouseksi. Haurun näyttämä kuvamateriaali osoittaa, että mukana on myös paljon valtavirrasta ja esimerkiksi musiikkivideoista tuttuja elementtejä.

Koska Hauru on 32-vuotias ja ”yli-ikäinen”, hän on kaivellut elokuvaa varten nuoruusajan päiväkirjojaan.

”Yritin päästä kiinni siihen, mitä oli olla 19. Se oli paikoin tosi tuskallista. Se liekki on ollut silloin niin puhdas ja mustavalkoinen. Yhtä tinkimätöntä intohimoa.”

Syksyllä Haurusta tulee ensimmäinen 1980-luvulla syntynyt nainen, joka on Suomessa päässyt ohjaamaan pitkän draamaelokuvan.

0
35
35 0
Jaa

Kirjoittajasta

Anton Vanha-Majamaa

Huomaan usein käsitteleväni omaa häpeääni kun kirjoitan. Olen tehnyt juttuja nuoruuteni kiusallisista nettipäiväkirjoista, somen huomiotalouteen liittyvästä ahdistuksesta ja siitä, miksi pornon katsominen tuntuu niin väärältä.

Omasta päästä löytyvien pienten tunnemörköjen kautta on hyvä käsitellä isompia asioita. Oheinen essee Johanna Tukiaisesta on samaa sarjaa. Se lähti tunteesta, jota halusin ymmärtää.

Olen opiskellut taidehistoriaa yliopistolla seitsemän vuotta, mutta silti minuun viitataan ”telkkarityyppinä”. Se ei harmita, koska se on ihan totta. Pidän The Wiresta, Shark Tankista ja Kelly Reichardtin elokuvista. Eteisen seinälläni on kuva Nicolas Cagesta. Juttujani on julkaistu Imagessa, Ylioppilaslehdessä ja Hevosurheilussa. Kesän 2016 vietin toimittajana KMV-lehdessä.

Puhuimme mestarikurssin aikana paljon kritiikin tulevaisuudesta. Uskon, että sellainen on, kunhan lajityypin konventioita opitaan nujertamaan. Yksi terävä näkökulma on aina parempi kuin mekaanisesti ruksittu checklist.

Nautin radion ja podcastien tekemisestä, koska muoto on dynaaminen ja elävä, eikä toimitussihteeri pääse väliin päsmäröimään, ettei tämä Tottenham Hotspuriin liittyvä ”tangentti” ole tarpeellinen.

Tietenkin se on.