Miehet, jotka eivät kilpaile naisista

Maailman erikoisin kirjallisuuden genre on ”esikoiskirjat”. Niiden sisältöä tai tyyliä ei nimittäin yhdistä toisiinsa yhtään mikään.

Silti esikoiskirjailijaa arvioidaan aina ensisijaisesti suhteessa toisiin esikoiskirjailijoihin. Helsingin Sanomatkin on jo yli 20 vuotta jakanut kirjallisuuspalkinnon vuoden parhaalle suomenkieliselle esikoisteokselle.

Mutta miten voi olla paras, jos tulee arvioiduksi vain heidän kanssaan, jotka sattuivat julkaisemaan ensimmäisen teoksensa samana vuonna?

Jarrutetaan vähän. Esikoiskirjoista on tärkeää puhua, ja ne on tärkeää huomioida. Genre on tarpeellinen, mutta sen olemassaolon syistä puhutaan liian vähän. Vaikka ne monelle tuntuisivatkin itsestäänselvyyksiltä.

Kuten se, että kirjallisuus heijastelee asioita, jotka ovat yhteiskunnassa jollakin tavalla pinnalla tai pinnan alla. Tai se, että fiktio auttaa meitä käsittelemään asioita, jotka ovat tosielämässä liian hankalia käsiteltäviksi. Tai se, että kirjailijat taas tuppaavat toistamaan – väittivät he itse mitä tahansa – samoja teemoja ja maailmankuvia vuodesta toiseen, vaikka tarinat, päähenkilöt ja näkökulmat vaihtuisivatkin.

Siispä esikoiskirjailijat edustavat tavalla tai toisella uutta ääntä, uutta maailmankuvaa, uusia näkökulmia. Tai jos eivät, niin ainakin heissä jos joissakin on mahdollisuus siihen.

Niin kuin kaikki muukin, nuo äänet, maailmankuvat ja näkökulmat ovat perinteisesti olleet aika yksipuolisia. Miesten kertomia. Siksi eräänlainen käännekohta kotimaisessa kirjallisuudessa on vuosi 1981. Silloin ilmestyi Anja Kaurasen romaani Sonja O. kävi täällä. Se kertoo seksuaalisesta vapautumisesta. Romaanissa miehet ovat lähinnä alkoholisteja tai kehitysvammaisia, ja omapäinen päähenkilö muun muassa tekee abortin ja kokeilee naissuhteita – asioita, joista viimeksi mainittu olisi ollut Suomessa virallisesti sairasta vielä vuotta aikaisemmin.

Romaanista tuli oman aikansa mediailmiö. Tiivistettynä sanoma meni näin: naiset ovat vapautuneet, tällaista ääntä naiset eivät ole saaneet kotimaisessa kirjallisuudessa aiemmin. Myöhemmin ääniä tuli onneksi lisää. Niitä toivat Annika Idström, Marjaana Jäntti, Riina Katajavuori ja Merja Virolainen, vain muutaman mainitakseni.

Ei Kauranenkaan puskista tullut. Tien tasoitti Pirkko Saisio jo vuonna 1975 romaanillaan Elämänmeno, joka kertoo työläisperheen arjesta mutta näyttää sen uudenlaisesta näkökulmasta. Vaikka perheen pään paikkaa pitää virallisesti mies, todellisuudessa leivän pöytään tuovatkin naiset.

Maailma ei kuitenkaan ollut valmis. Päinvastoin. Mieskirjailijat tulivat ahdistuneiksi. Se näkyy kirjallisuudessa, jota 1990-luvulla Suomessa kirjoitettiin ja edelleen kirjoitetaan. Kari Hotakainen, Juha Itkonen, Hannu Raittila, Petri Tamminen, Kjell Westö, jälleen vain muutaman mainitakseni. Kirjallisuutta, jossa tavalla tai toisella keskeisenä teemana on miehenä oleminen ja miehen rooli.

Vaikka näkökulmat niissäkin ovat tuoreita ja tarpeellisia – kyllähän Knausgårdille on suosionsa perusteella kiistaton tarve, eikä tarpeettomia näkökulmia ole – niissä kuitenkin toistetaan mieskirjallisuuden ikuista kaanonia.

Se ei ole pelkästään se, että miehet saavat kirjoittaa, vaan myös se, että miehet ovat olemassa aina joko suhteessa tai suhteettomuudessa naisiin.

Tai olivat. Kotimaisen kirjallisuuden historiaan nimittäin voi kirjata hieman vuoden 1981 kaltaisen käännekohdan vain parin vuoden taakse, vuoteen 2014. Silloin kirjoitettiin kaksi esikoisromaania, jotka molemmat saivat Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokkuuden. Toinen niistä voitti, toinen tuli toiseksi.

Ne ovat Antti Holman Järjestäjä ja Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia. Romaaneilla on eri aihe ja eri teema. Järjestäjä kertoo seksuaalisesta häpeästä, Kissani Jugoslavia taas identiteettien risteymistä. Myös tyylit ovat hyvin erilaisia. Sisältönsä puolesta niitä ei siis voisi ikinä sijoittaa samaan genreen.

Romaaneissa toki on joitakin yhdistäviä piirteitä. Niiden päähenkilöiden tapa toteuttaa seksuaalisuuttaan eroaa valtavirrasta tai ainakin siitä, mitä olemme tottuneet kirjallisuudesta lukemaan. Seksuaalivähemmistöön kuuluminen ei kuitenkaan nouse kummassakaan edes löyhästi teeman tasolle.

Homot kirjallisuudessa eivät ole uusi asia, sillä homoja on kotimaisessa kirjallisuudessa kyllä sivuttu jo 1990-luvulta. Lähimpänä kotimaista ”homoromaania” on Pentti Holapan vuonna 1998 julkaistu ja Finlandia-palkinnonkin voittanut romaani Ystävän muotokuva. Lisäksi samoja kysymyksiä pohditaan myös Tommi Kinnusen romaanissa Neljäntienristeys, joka on Järjestäjän ja Kissani Jugoslavian tavoin vuodelta 2014. Ja onhan niitä muissakin, esimerkiksi Johanna Sinisalon vuonna 2000 julkaistussa romaanissa Ennen päivänlaskua ei voi ja Kaj Korkea-ahon romaanissa Gräset är mörkare på andra sidan (Tummempaa tuolla puolen) vuodelta 2012.

On kuitenkin laiskaa rakentaa uutta sateenkaarikirjallisuuden genreä, jos sinne pääsee vain sillä, että romaanissa kuvataan himoa miesvartaloon. Järjestäjässä kuvattu seksuaalinen häpeä liittyy seksuaalisuuteen yleisesti, ei homoseksuaalisuuteen. Toisin sanoen sateenkaarikirjallisuuden genre tarvitsisi kirjallisuutta, jossa teemana on seksuaalinen identiteetti, seksuaalivähemmistöön kuuluminen, siihen kasvaminen, kenties siihen liittyvässä kulttuurissa eläminen. Pirkko Saision vuonna 2003 julkaistussa Punaisessa erokirjassa näitä teemoja on, mutta siinä käsitellään naisten välistä rakkautta. Se onkin ollut yhteiskunnille jostain syystä perinteisesti miesten välistä rakkautta helpompi asia.

Mutta mistä Järjestäjässä ja Kissani Jugoslaviassa sitten on kysymys, jos ei homoista? Vastaus löytyy eräästä kevään 2016 esikoisromaanista, Otto Lehtisen Wurlitzerista.

Wurlitzer kertoo kahta edeltävää selkeämmin juuri mieheydestä ja seksuaalisuudesta. Näkökulmia on yhtä monta kuin miehiäkin, ja toisiin miehiin kohdistuvaa himoa on kaikkialla. Seksuaalista identiteettiä enemmän se laajenee käsittelemään sitä, mikä ylipäänsä on normaalia.

Romaanissa on jälleen aivan eri teema kuin kahdessa veljessään, mutta sen mieskuvauksessa on jotain samaa. Niin Järjestäjän, Kissani Jugoslavian kuin Wurlitzerinkin päähenkilöt ovat miehiä. Wurlitzerin henkilöille naiset eivät ole puolisoita, vaan joko äitejä tai vertaisia, tai sitten koko sukupuolikysymys on epäolennainen.

On kuitenkin laiskaa rakentaa uutta sateenkaarikirjallisuuden genreä, jos sinne pääsee vain sillä, että romaanissa kuvataan himoa miesvartaloon.

Yhteistä Järjestäjässä, Kissani Jugoslaviassa ja Wurlitzerissa onkin se, miten miehiä kuvataan ensimmäistä kertaa niin, että vastakkainen sukupuoli ei ole kilpailun kohde. Vaimo ja lapset eivät ole asioita, jotka automaattisesti tekevät ihmisen onnelliseksi. Niiden puuttuminen ei ole asia, joka kertoo epäonnistumisesta. Eikä ydinperhekulissia tarvitse pitää yllä, jos ei halua.

Helsingin Sanomien kriitikko Antti Majander muotoili saman asian Järjestäjä-kritiikissään lokakuussa 2014 näin: ”Naisvihaa Holman esikoisteoksessa varmaan on. Vaan ei niin paljon, että se pärjäisi teoksen inholle, kauhulle ja kuvotukselle miesten pikkumaisuutta ja omahyväisyyttä kohtaan.”

On raikasta sekä naisille että miehille, että Järjestäjän, Kissani Jugoslavian ja Wurlitzerin päähenkilöt uskaltavat jättäytyä pois kilpailusta, jossa naiset ovat tarjottimella ja miehet kilpailevat keskenään siitä, kuka saa ja kenet. Lisäksi se osoittaa yleisen tasa-arvokeskustelun kannalta jotakin hirveän oleellista. Se osoittaa, että keskustelu siitä, kuka syrjii ja ketä, kulkee usein väärillä raiteilla, sillä kysymys on paljon monimutkaisempi kuin osaamme useimmiten ajatella.

Että ehkä kaikki miehet eivät aina olleetkaan naisia vapaampia tekemään maailmassa mitä lystäävät. Eivät, jos joidenkin identiteetti on kokenut jonkinlaisen kolauksen sen jälkeen, kun naiset on alettu esittää kirjallisuudessa itsenäisinä toimijoina. Eivät, jos joillekuille naiset eivät koskaan ole olleet alempiarvoisia.

Toisin sanoen aina, kun väitämme, että miehet hallitsevat maailmaa, kysymystä pitäisi tarkentaa. Millaiset miehet? Mikä heitä yhdistää, ja ketkä jäävät ulkopuolelle? Jos on olemassa jokin ”valkoisen miehen kriisi”, keitä ne valkoiset miehet tarkalleen ottaen ovat?

Kysymys on loputtoman laaja, ja siksi on syytä palata vielä Suomeen ja kansalliseen kirjallisuuteemme. Se, että miehet saavat uudenlaisia ääniä kirjallisuudessamme, nimittäin tarkoittaa lopulta melko yksinkertaisia asioita. Järjestäjän, Kissani Jugoslavian ja Wurlitzerin henkilöt ovat kaikki kyseenalaistamatta suomalaisia miehiä, vaikka eivät olisi syntyneet Suomessa. Mitä enemmän näkökulmia kansallinen kirjallisuus tarjoaa, sitä useampi suomalainen saa mahdollisuuden kokea kuuluvansa yhteiskuntaan.

Niitä näkökulmia tarvitaan vielä paljon lisää, niin naiskirjailijoilta, mieskirjailijoilta kuin muiltakin kirjailijoilta. Maailma ei ole vieläkään valmis.

0
4
4 0
Jaa

Kirjoittajasta

Antti Pikkanen

Toivon journalismilta samaa kuin kirjallisuudelta. Journalismille tyypillinen uutistahtinen työ perustuu konventioille, totutuille tavoille toimia. Se on ymmärrettävää, sillä muuten toimitukset eivät voisi reagoida uutisiin niiden vaatimalla nopeudella.

Toisinaan konventiot kuitenkin kaipaavat ravistelua. Jos työpaikalla joutuu perustelemaan, miksi jokin asia pitää tehdä juuri niin kuin se tehdään, huonot ja vanhentuneet työtavat korvautuvat itsestään paremmilla. Journalismin kannalta se tarkoittaa jatkuvaa olemassa olevien uutiskriteerien kyseenalaistamista. Kulttuurijournalismin ja erityisesti kritiikin kannalta se tarkoittaa hyvä–huono-kahtiajaon sekä itsensä haastamista. Millä perusteella jokin teos on hyvä tai huono? Mitkä asiat minussa vaikuttavat siihen, että pidin tai en pitänyt siitä?

Pääaineeni yliopistolla oli kotimainen kirjallisuus. Olen huomannut sen – tulkintojen ja merkitysten analysoimisen – paljon hyödyllisemmäksi käytännön työssäni kuin viestinnän, josta tein sivuaineen. Olen työskennellyt muun muassa City-lehdessä, Helsingin Sanomissa, Yleisradiossa sekä Ylioppilaslehden päätoimittajana. Lähes jokaisessa työpaikassani olen ollut tekemässä konseptiuudistusta, mikä kertoo ehdottomasti enemmän media-alasta kuin minusta.

Kuitenkin todennäköisesti juuri se on saanut minut jäämään alalle.