Mies, joka järjesti sodan

Olemme yrittäneet tavata Klaus Klemolan kanssa maanantaista lähtien, mutta tällä viikolla Aku Louhimiehen Tuntemattoman sotilaan kuvauksissa on ollut niin hektistä, että on jo torstai, kun viimein istun hänen mustan Peugeot 407 -farmarinsa kyytiin Helsingin Käpylässä. Klemola on mainiolla tuulella. Oikeassa korvassa on taksikuskeilta tuttu bluetooth-kuuloke. Kojelautaan kytketty puhelin soi ensimmäisen kerran minuutti sen jälkeen, kun olen astunut autoon.

”Maanantai käy hyvin. Tai että en voi missään nimessä ­sanoa, että tuun maanantaina, mutta se on hyvin todennäköinen”, Klemola selvittää puhelimeen.

Auto on Klemolan liikkuva toimisto. Kyydissä kulkevat televisio, dvd-soitin ja elokuvia, kahvimylly, kahvinkeitin, kaasuhella, jääkaappi sekä tyyny, jonka Klemolan äiti ompeli pojalleen vuonna 1973. Klaus on nukkunut ilman tyynyään sen jälkeen vain kolme yötä, joten se on kaikilla työmatkoilla mukana.

”Mulla on huono suhde materiaan”, Klaus selittää. ”Oikeastaan haluaisin, että mulla olis vaan Leatherman vyöllä ja muuten olisin alasti koko ajan.”

Takapenkillä lepää punainen kirja, jonka kannessa lukee ”Klapa”. Sillä nimellä Klaus elokuvapiireissä tunnetaan. Vaikka Klemola pystyykin järjestämään päässään käsittämättömän hyvin asioita sekä lyhyt- että pitkäkestoiseen muistiin, tarvitaan kalenteri kaiken varalta.

Klemola on Tuntemattoman sotilaan pääjärjestäjä. Elokuvatuotannossa järjestäjälle kuuluvat kaikki ”jukeboxia suuremmat asiat”. Tuntematon sotilas on paitsi hänen uransa, myös elokuvahistorian suurin suomenkielinen elokuvatuotanto. Budjetti on noin seitsemän miljoonaa euroa. Se ei kuitenkaan stressaa, Klemolaa vain naurattaa vähän tavallista enemmän. Ja välillä kiroiluttaa.

”Monet asiat maailmassa on väärin ja huonosti, mutta siitähän mulle maksetaan, että hoidan ne kuntoon. Jos kaikki olis koko ajan helevetin hyvin, niin järjestäjähän siinä saisi kenkää ensimmäisenä.”

Peugeotin mittariin kertyy vuodessa vähintään 100 000 kilometriä. Tänä vuonna luultavasti enemmän, sillä Tuntemattoman sotilaan kaltaisen sotaelokuvan kuvauspaikkojen etsinnässä täytyy ottaa huomioon paljon sellaista, jota ei muissa tuotannoissa tarvitse miettiä lainkaan.

Elokuvat kuvataan aina vastavaloon, mikä rajaa pois 180 astetta potentiaalisista kuvausympäristöistä. Kun on kysymys jatkosodasta, täytyy lisäksi huomioida, että suomalaisten hyökkäyssuunta valkokankaalla on aina vasemmalta oikealle. Ja perääntyessä päinvastoin. Se tukee perinteistä tapaamme hahmottaa maailmaa: muuten katsoja ei ymmärrä, kuka hyökkää ja mihin. Tämäkin rajaa kuvauspaikkojen etsimistä huomattavasti.

Nyt määränpäämme on Santahamina. Suljetulla sotilasalueella on tarkoitus jatkaa kuvauksia seuraavana päivänä.

Puhelin soi jälleen. Tällä kertaa toisessa päässä on Jouni Kortesato. Hän on Klemolan mukaan ”henkilö, jota ilman ei montaa elokuvaa vuositasolla tässä maassa tehdä”. Kortesato toimii pääasiassa autonkuljettajana, ja hän on järjestänyt tuotantoautot yli sataan suomalaiseen elokuvaan.

”Nyt olisi akuutti tarve joulukuusille”, Klemola sanoo puhelimeen. ”Santahaminassa puita ei voi kaataa, sehän on varmaan maailman suojelluin alue. Pitää istuttaa sinne puita, joiden päältä voi sitte tankilla ajella.”

Tarvitaan näet murroste. Murroste on sodassa käytetty este, jonka tarkoituksena on hidastaa vastustajan etenemistä: metrin, puolentoista korkeudelta kaadettuja puita, katkotut latvat kohti vihollista.

”Siitä ei pääse yli tankillakaan, se on tämän biotoopin kansojen neroutta. Jos olisin joutunu sodassa murrosteeseen, olisin lähteny heti kotia.”

Klemolalla ja Kortesadolla on yhteinen ongelma. Kuvauksissa tarvitaan monenlaisia autoja ja tankkeja, mutta niiden kuljettaminen, siirtäminen ja piilottaminen Santahaminaan on hankalaa ilman, että ne olisivat varuskunnan harjoitusten tiellä.

Vaikeasti saavutettava kuvauspaikka tietää elokuvanteon kannalta pulmia muutenkin: jokaisen työryhmän jäsenen nimi pitää ilmoittaa vartioinnille ennen kuvausten alkamista, eikä kukaan saa eksyä missään vaiheessa. Se voisi olla hengenvaarallista.

Tehtävä on haastava, sillä pelkästään teknistä henkilöstöä hyörii tuotannossa satakunta. Avustajia on mukana päivittäin saman verran, näyttelijöitä kerrallaan yleensä noin kymmenen. Lisäksi ovat tietysti kuvaajat, ohjaaja, apulaisohjaaja ja muu taiteellinen väki. Niinpä jo avustajien autojen piilottaminen kuvauspaikkojen lähistölle on järjestäjälle valtava haaste.

”Nyt olisi akuutti tarve joulukuusille”, Klemola sanoo puhelimeen.

Tavallaan Klaus Klemola on yrittäjä. Hän kuuluu tamperelaiseen muurarien osuuskuntaan, jonka toimialaksi on määritelty kaikki laillinen liiketoiminta. Kaikenlaista Klemola tekeekin. Silloin kun ei ole kiirettä elokuvarintamalla, Klemola muuraa. Muuraamaan hän ryhtyi tutkittuaan sukunsa historiaa, josta selvisi, että Klemolat kuuluvat kuuluisaan Kuorikoskien kirkonrakentajasukuun. Kuorikosket tulivat 1800-luvulla kuuluisiksi varsinkin puukirkoistaan, mutta yksi heistä erikoistui muuraamiseen.

Klemola on huomannut, että neulomisen ja ampumisen lisäksi vain muuraaminen saa hänen ”ylivilkkaan ja levottoman” persoonansa rauhoittumaan.

”Leffanteko ja muuraaminen tasapainottavat toisiaan. Muuraus liittyy myös siihen mun haaveeseen, että olisin oikea maalainen. Mun mielikuvien maalla kaikki muuraa koko ajan ja laulaa samaan aikaan.”

Oikeasti Klaus Klemola on paljasjalkainen kaupunkilainen. Hän syntyi Göteborgissa maaliskuussa 1973 kolmilapsisen perheen nuorimmaksi. Sairaanhoitajaäiti ja koneistajaisä olivat muuttaneet Kokkolasta Göteborgiin, koska halusivat elää hetken leveästi.­­­­ Ruotsissa palkat olivat tuohon aikaan selvästi korkeammat kuin Suomessa. Klausin synnyttyä Klemolat muuttivat takaisin Pohjanmaalle.

Kun Klemolan mummo kuoli, äidinisä, eläkkeelle jäänyt maalaispoliisi, muutti asumaan perheen luokse.

Klemolat asuivat kolmen sukupolven taloudessa kokkolalaisessa lähiössä, mitä Klaus pitää suurena rikkautena. Isoisä hoiti lapsia, ja Klaus kävi hänen kanssaan pitkiä keskusteluja. Samalla Klaus kiinnostui historiasta ja sukututkimuksesta.

Klemoloiden koko perhe oli eläinrakas. Äiti pelasti haavoittuneita pikkueläimiä, ja leikkimökki muuttui tarvittaessa eläinsairaalaksi. Klausilla itsellään oli ankkafarmissa kaksi ankkaa: Hemmo ja Ankardo. Isosisko Leea oli kiinnostunut hyeenoista, koska kukaan muu ei ollut.

Klausin lapsuuden haaveammatti oli pitsanpaistaja. 1980-luvun Pohjanmaalla siihen liittyi myös tiettyä eksotiikkaa. Lähi-Siwassa ei oltu kuultukaan oliiveista.

Vuonna 1985 Klaus oli 12-vuotias. Hän käveli Lefa’s Pizzeriaan ja kysyi, saisiko tulla töihin ilman palkkaa. Paikka irtosi, ja Klaus paistoi pitsaa koko kesän ilmaiseksi. Peruskoulun jälkeen hän näki sanomalehdessä ilmoituksen, jossa etsittiin pitsanpaistajaa Kokkolan ykkösravintolaan. Hakijoita oli pitkä rivi, mutta Klemola oli 16-vuotiaana ainoa, jolla oli työkokemusta.

Kolme vuotta meni pitsoja paistaessa. Klaus oli kateellinen kavereilleen, jotka samaan aikaan opiskelivat lukiossa, koska he saivat oppia niin kiinnostavia asioita. Hän päätti alkaa itsekin opiskella ja aloitti opettelemalla ulkoa Suomen rannikkoasemat, nuo merisäästä tutut.

Sen jälkeen Klemola on opiskellut kirjoista ja ihmisiltä paljon kaikenlaista: hän on muun muassa eräänlainen asiantuntija Suomen suuronnettomuuksissa. Hän voi kuvailla seikkaperäisesti matkustaja­laiva Kurun uppoamista, Konginkankaan bussiturmaa tai Estonian onnettomuutta.

Myös hautausmaat kiehtovat Klemolaa. Hän viettää kaiken muuraamisesta ja elokuvahommista ylijäävän aikansa kiertäen hautausmaita ja muistomerkkejä ja pitää opastettuja kierroksia Hietaniemen hautausmaalla. Paitsi silloin, kun hän kirjoittaa näytelmiä siskonsa Leean kanssa.

Kun saavumme Santahaminaan, varuskunnan parkkipaikalla odottelee jo Jarmo Paabo, Klemolan assistentti.

Paabo ja Klemola käyvät läpi Suomenlinnan kuvauspäivää, Suomenlinna esittää elokuvassa sodan aikaista Petroskoita. Petroskoi oli vailla sähköjä siihen aikaan, joten koko saari täytyy saada laittamaan valot pois päältä yhtä aikaa. Siihen tarvitaan ”palloseuran verran ihmisiä” auttamaan.

Talojen interiöörit kuvataan Hämeenlinnan kasarmialueella. Edellisessä Tuntemattoman filmatisoinnissa, vuonna 1985 valmistuneessa Rauni Mollbergin versiossa, Petroskoita esittivät Lappeenranta ja Tampereen Pispala.

Lähdemme tarkastamaan Santahaminan kuvauspaikkoja. Jostain pitäisi löytää muutama puu, jotka saisi kaataa.

Paabo ja Klemola mittailevat maastoja. Varusmiehet ja -naiset marssivat ympärillä elokuvaväestä välittämättä.

”Ihmisillä on usein se käsitys, että armeija-alueilla olis helppoo tehä sotaelokuvaa. Mutta ei se piä paikkansa. Me voitais räjäytellä niitä savupommeja missä vaan, maanomistajan lupa vaan tarvitaan”, Klemola sanoo.

Tosin Tuntemattoman sotilaan kohdalla kyse ei ole ihan pienistä paukuista. Syyskuussa kuvauksissa Vekaranjärvellä tehtiin jonkin sortin maailmanennätys: 130 kiloa dynamiittia yhdessä räjähdyksessä. Aiemmin ennätystä piti hallussaan tiettävästi uusin James Bond -elokuva 007 Spectre. Bond-elokuvan räjäytyksen toteutti sama brittiläinen räjähderyhmä, joka työskentelee Tuntemattoman sotilaan kuvauksissa.

Lopulta kaadettavat puut löytyvät. Seuraava päivä kuluu siis metsähommissa: tarvitaan tolppakengät ja moottorisaha sekä puhelu Erikoismuutot-firmaan, joka voi siirtää puut oikealle paikalle.

Vaikka Klemolalla on Tuntemattoman sotilaan kuvauksissa kahdeksan assistenttia, suuritöisimmät asiat hän hoitaa itse. Assistenteista yksikään ei ole elokuva-alan opiskelija, sillä Klemolan mielestä elokuvajärjestäjän tärkein ominaisuus on maalaisjärki.

”Se on yllättävän iso laji opiskella aikuisena, koko maalaisjärki. Sitä tarvii, kun miettii, miltä tämä pelto näyttää kuvauksissa kahen viikon päästä. Maanviljelijät katsoo taivaalle, ja elokuvaihmiset soittaa päivystävälle meteorologille.”

Klemola itse opiskelee maalaisjärkeä Käytännön maamies -lehdestä.

”Mitä enemmän sitä luen, sitä parempi järjestäjä olen. Mutta enhän minä lopulta oikeastaan tiedä mistään mitään, tiedän vaan, keneltä mää kysyn. Elokuvajärjestäjä ei vaan voi sanoa, että en tiedä, vaan että ootappa hetki.”

”Se on yllättävän iso laji opiskella aikuisena, koko maalaisjärki.”

Kun Klaus paistoi pitsaa Kokkolan ykkösravintolassa vuonna 1989, teatterikoulussa opiskeleva Leea-sisko tuli Helsingistä käymään. Pian kaksikolla oli monta yhteistä projektia ja velkaa joka suuntaan.

”Ostettiin viidellä tonnilla jotain hauskaa, hopeakello veljelle, ja kohta oltiin velkakierteessä.”

Siihen aikaan Klaus oli Kokkolassa tunnettu siitä, että hän järjesteli jatkuvasti kaikenlaisia asioita. Jos joku tarvitsi veneen perämoottorin, viinaa tai mitä tahansa hankalasti hommattavaa, soitettiin Klausille. Yleensä ongelma ratkesi puolessa tunnissa.

”Leea oli useesti puhunu, että elokuvajärjestäjän ammatti sopis mulle, kun järjestin koko ajan joka tapauksessa kaikkien asioita.”

Asiat etenivät itsestään, kun Klemolalle kirjoitettiin 19-vuotiaana työterveystarkastuksessa eläkepaperit jauhoallergian takia.

Roolit isoisän kanssa kääntyivät ylösalaisin: jäätyään eläkkeelle Klaus alkoi hoitaa sairasta isoisäänsä. Hän uudelleenkouluttautui samaan aikaan kauppaopistossa, mutta totesi noin vuoden jälkeen, ettei markkinointi oikeastaan voisi vähempää kiinnostaa.

Samoihin aikoihin sisko Leea valmistui teatterikorkeakoulusta ja näytteli ensimmäistä kertaa pitkässä elokuvassa, Auli Mantilan Neitoperhossa. Leean kuopus oli pieni vauva, ja lapsenhoitajaksi kuvauspaikalle värvättiin kummisetä Klaus. Kun lapsi vain nukkui, Klausilla oli aikaa järjestellä.

Joka kolmas vuosi Leea ja Klaus kirjoittavat yhdessä näytelmän. Toistaiseksi niitä on syntynyt kolme: Kohti kylmempää, New Karleby sekä viimeisimpänä Maaseudun tulevaisuus, joka sai ensi-iltansa Kansallisteatterin suurella näyttämöllä 2014. Taustatöitä näytelmiä varten on tehty Grönlannissa, Keniassa ja Mongoliassa.

”Mulla on voimakas tarve kirjottaa. Mutta en olis tietenkään ikinä kirjottanu mitään, ellei Leea olis pyytäny.”

Klemoloiden näytelmiä on kuvailtu kritiikeissä muun muassa räävittömiksi ja runollisiksi. Maaseudun tulevaisuus suututti osan Kansallisteatterin yleisöstä niin, että yksi puoliaikakin oli liikaa. Karnevalistisen faabelin kiroilu, irstailu, juopot przewalskinhevoset ja lapsentappo ylittivät monen mielestä mauttomuuden rajan.

Klemoloiden näytelmien henkilöillä Martti ”Piano” Larssonilla ja Maksimi Kuorikoskella on selkeä esikuva. Molempien kontolla on jatkuvasti muiden hyvinvointi, aivan kuten Klaus Klemolalla.

Näytelmän kirjoittaminen on Klemolan mukaan sisaruksille ”maailman hitainta hommaa”. Ideointivaiheessa he puhuvat puhelimessa tuntikausia ja tapailevat kotipaikkojensa puolivälissä Hämeenlinnassa. Leea Klemola asuu perheineen Itä-Helsingissä, Klaus Klemolan perhe Tampereella.

”Sitten otetaan pitempiä sessioita, joissa Leea on koneella ja minä kudon. Näytelmän valmistumiseen menee siten vuoden verran. Sivutuotteena syntyy 100–200 villasukkaa.”

Kaikkien näytelmien kirjoittamista on edeltänyt tutkimusmatkavaihe. Kaikki alkoi vuonna 2003 Grönlannista.

”Siihen saakka Leea kirjoitti yksin. Vietimme Grönlannissa kuukauden, ja Kohti kylmempää -näytelmään päätyi sitten hylkeeksi muuttuva Marja-Terttu. Meillähän on nuo eläimet pyörineet aika pitkään päässä, se eläinhulluus meitä yhdistää.”

Niin sanotun Kokkola-trilogian kaksi jälkimmäistä osaa esitettiin Tampereen teatterissa vuosina 2008 ja 2011, ja niissä seikkailivat muun muassa huoraavat mummot ja täplähyeena-alfanaaraat.

Klemola on suunnitellut myös Kokkolan historiaa käsittelevän historiakirjan kirjoittamista nuorille. Tai tietokirjaa suomalaisista suuronnettomuuksista.

”Tietokirjallisuus sopis mulle, koska tykkään puida asioita niin pitkälle, että niistä tulee tiedettä.”

”Mulla on voimakas tarve kirjottaa. Mutta en olis tietenkään ikinä kirjottanu mitään, ellei Leea olis pyytäny.”

”Yritän pitää yllä tunteita elämässäni, koska mitä enemmän tunnen, sitä vähemmän tunnen kipua.”

Tapaamme uudelleen seuraavalla viikolla Suomenlinnassa, jossa tuulee navakasti, kahdeksan metriä sekunnissa. Olemme saapuneet huoltolautalla saareen, koska Klemolan täytyy tehdä jälkitöitä edellisviikolla päättyneiden kuvausten jäljiltä: avovankilan edustalla oleva lipputanko pitää pystyttää uudelleen, ja viinipullo toimittaa Suomenlinnan hoitokunnan johtajalle, muun muassa. Se on eräänlaista ”henkilöhuolintaa”, jota Piano Larssonkin Kokkola-näytelmissä harjoittaa. Klemola hörppii kahvia ja odottelee assistenttejaan, jotka ovat matkalla saareen.

On eräänlainen ihme, että Klemola on tässä, joka solulla kiinni elämässä. Yhdeksän vuotta sitten elämä muuttui kertaheitolla.

”Meillä oli viimeinen näytös Kohti kylmempää -esityksestä Tampereen teatterissa. Jalat menivät alta viimeisessä kohtauksessa kuudesti, mutta repliikit tulivat suusta.”

Esityksen jälkeen Klemola kiidätettiin sairaalaan, ja lääkäri totesi selkäydinvaurion, joka oli vähällä johtaa neliraajahalvaukseen. Selkä leikattiin kolme kertaa ja kursittiin kokoon osittain uusista elementeistä. Vaurion syy jäi mysteeriksi. Se oli mahdollisesti saanut alkunsa vuosia aiemmin, kun Klemola oli järjestäjänä Ystäväni Henry -elokuvassa ja nosteli joka ilta painavaa autonkeulaa. Mutta todisteita ei ole, saattoi se olla synnynnäinenkin vika.

”Makasin silloin vuoden lääketokkurassa. En muista koko vuodesta mitään. Sattui niin paljon, että revin tukan pois päästä. Ystäväni Kari luuli, että olin kaljuuntunut.”

Nyt Klaus on virallisesti selkäydinvammainen, mutta täysin työkykyinen, vaikka jäljellä on vasemman käsivarren krooninen kipu.

”Yritän pitää yllä tunteita elämässäni, koska mitä enemmän tunnen, sitä vähemmän tunnen kipua.”

Lääketokkurassa maatessaan Klemola velkaantui uudestaan, nuoruuden veloista päästyään. Nyt nekin velat alkavat olla kuitatut, ja luottotiedot ovat jälleen kunnossa.

Elämänmuutoksen myötä kohtalaisen runsas alkoholinkäyttö vaihtui sukan neulomiseen.

”Kymmenen vuotta sitte olisin sanonu, että eikö olis mahtavaa olla päissään tuolla saarella. Nykyään aattelen, että onpa mahtava tämä hetki tässä. Sellainen estetiikan perässä juokseminen on loppunut: nyt elän jatkuvasti siinä hetkessä, josta kännissä vain haaveilin.”

Klemola voisi olla eläkkeellä, mutta siinä ei olisi mitään järkeä, koska hänen ”ylivilkas ja levoton” luonteensa pysyy aisoissa vain työtä tekemällä.

”Selkäydinvauriota en vaihtais enää mihinkään. Eihän siitä mitään tulis, jos ei omia piirteitään pystyis rakastamaan. Jos haluaisin, olisin eläkkeellä. Mutta siinähän olis mun kohdalla maailman vähiten järkeä.”

Klemolan valtti järjestäjänä on muisti. Hän muistaa käsittämättömän määrän melko erikoisia asioita.

Klemolan käsien jälki näkyy kymmenissä suomalaissa elokuvissa ja tv-sarjoissa. Tai oikeastaan ei näy, sillä kun järjestäjä on tehnyt työnsä hyvin, katsoja ei huomaa kuvissa virheitä.

Tuntematon sotilas on hänen koko uransa pisin pesti, yli vuoden mittainen. Kun kuvaukset loppuvat tältä erää lokakuun lopulla, jatkuvat ne taas helmikuun lopussa. Tässä välissä Klemola muuraa ja etsii kuvauspaikkoja muun muassa Paavo Westerbergin tulevaan Viulisti-elokuvaan sekä Arto Halosen seuraavaan elokuvaan.

Klemolan valtti järjestäjänä on muisti. Hän muistaa käsittämättömän määrän melko erikoisia asioita.

”Sitä vaistomaisesti laittaa asioita päähänsä lyhyt- ja pidempi­aikaiseen muistiin. Oppi-isäni Jyllikosken Timo oli järjestämässä kerran Matti Ijäksen elokuvaa, ja soitti mulle, että nyt tarvitsisi sellaisen oikeen Ijäksen näköisen, pellehermannimaisen perävaunun.”

Klemola muisti heti nähneensä Veikkolassa Tiehallinnon varaston takana perävaunun näköisen lumikasan ensimmäistä pitkää elokuvaansa järjestäessään 1990-luvulla.

Ja sieltä se löytyi, vuosien jälkeen, täydellinen ijäsmäinen perävaunu.

”Sellaiset asiat jäävät pitkäaikaiseen muistiin, joista ajattelee, että niitä ehkä joskus tarvii. Parhailla järjestäjillä, sellaisilla kuin Jyllikoski, on käsittämätön kuvasilmä. Linssimillit ovat nauliintuneet sen päähän kiinni.”

Kun huoltolautta palaa takaisin Katajanokan laituriin, ajelemme kohti Lauttasaarta katsastamaan ateljeeasuntoa Arto Halosen seuraavaa elokuvaa varten. Klaus Klemola puhuu vuolaasti yhdestä suurimmista rakkauden kohteistaan, Grönlannista. Hän kaivaa puseronsa alta riipuksen. Se on partahylkeen kynsi, jonka Klemola kertoo saaneensa postissa pari päivää aiemmin. Sen lähetti Grönlannin Qaanaaqista kyläjuoppo Oodaaq. Oodaaqiin Klemola tutustui kymmenen vuotta sitten tutkimusretkellä, joka edelsi Kokkola-trilogian toisen osan syntyä.

Klemola tutustuu yleensä aina ihmisiin, joilta on saanut apua.

”Ihmisten luottamus meitä kohtaan on niin iso, että se on aivan järkyttävää.”

Puhelin soi taas ja Klemolan ilme synkkenee. Hän pahoittelee vuolaasti, ja lupaa hoitaa asian välittömästi.

Puhelun jälkeen suusta putkahtaa pitkähkö litania kirosanoja. Soittaja on henkilö, joka on luvannut omistamansa tilan kuvauskäyttöön, ja vastineeksi hänelle on luvattu statistin rooli elokuvan kohtauksesta. Mies on kuitenkin kuvaushässäkässä unohdettu huomioida.

”Oon jatkuvassa kiitollisuudenvelassa kaikille, ja siksi tämmönen on raskasta. Onneks me kuitenkin ollaan aina hyvien puolella.”

Elokuvaa järjestettäessä ei oikeastaan voi priorisoida. Jokainen vastaan tuleva asia vaatii yhtä suuren huomion, kunnes se on ratkaistu.

”Koko ajan on kaikki munat yhessä korissa. Laitetaan kaikki paukut johonkin asiaan, jolla ei enää kohta ole mitään merkitystä.”

0
57
57 0
Jaa

Kirjoittajasta

Laura Airola

Olen onnellinen, että tapasin Klaus Klemolan. Hän on tavattoman kiinnostava ihminen siksi, että hän on huomattavasti kiinnostuneempi ympäröivästä maailmasta kuin itsestään. Klemola on hyvä esimerkki siitä, että sivistystä on monenlaista: Klaus ei ole korkeakouluja käynyt, mutta on silti äärimmäisen sivistynyt ihminen.

Klemola kertoi kiinnostuvansa kaikista asioista, joihin on vaikeaa saada vastauksia. Se pitäisi olla myös jokaisen journalistin lähtökohta. Itse lähdin viisi vuotta sitten ottamaan selvää Venäjästä, ja edelleen se on minulle täysi mysteeri. Mutta sellaisiahan rakkauden kohteet aina ovat: sipuleita, joista paljastuu kerros kerrokselta uusia asioita aina, kun luulee tietävänsä jo, mistä on kyse.

Tämän ammatin tähtihetkiä on tavata ihminen, joka on oivaltanut jotain elämän syvimmästä olemuksesta ja osaa vieläpä kiteyttää sen viestiksi. Se tuntuu olennaiselta tässä päivässä, jossa kaikki kernaasti puhuvat toistensa ohi ja loukkaantuvat mielellään.

Siitähän tässä kaikessa on kuitenkin kysymys, kommunikaatiosta.