Muistatko, mitä näit?

Oheinen linkki vie tämän kirjoituksen soundtrackiin, Venetsian biennaalin näyttelyssä 2015 soineeseen Graham Fagenin, Sally Beamishin ja Ghetto Priestin versioon The Slave’s Lamentista.

Palatsi sijaitsi lähes huomaamattomalla venetsialaisella kujalla. Sisään houkutteli hentona kantautuva, pohjattoman melankolinen laulu. Maineikkaan skottitaiteilijan Graham Fagenin näyttely löytyi samoin kuin niin monet muut Venetsian biennaalissa: sattumalta.

Kesällä 2015 kokemassani näyttelyssä yhdistyivät 1500-lukulaisen Palazzo Fontanan salattu interiööri sekä useaan kerrokseen levittäytyneet Fagenin veistokset ja maalaukset.

Olin vaikuttunut valtavaan saliin pystytetystä, köysistä muodostuneesta puusta ja akvarelliväriläiskistä, joihin maalatut kiiltävät valkoiset hampaat ehdottivat aivoilleni, että katson itse asiassa kasvoja. Työt käsittelivät orjuutta ja kuolemaa. Muistan ne nyt, kun olen selannut näyttelyä kuvina netistä ja omasta arkistostani.

Ilman kuvia näyttelystä mieleeni olisi jäänyt vain yksi elementti, jamaikalaisartisti Ghetto Priestin laulama The Slave’s Lament. Laulu oli se kujalle kantautunut ääni, joka voimistui hiljalleen, kun palatsin kerroksia kiersi ylöspäin. Robert Burnsin vuonna 1792 säveltämän kappaleen uuteen sovitukseen liittyi neljän videonäytön teos, jonka muistan yhtä hämärästi kuin kaikki muutkin näyttelyn visuaaliset elementit.

Ghetto Priestin rauhallista, korkealta soivaa laulua säesti klassinen jousimusiikki ja sen alla sykkivä elektroninen biitti. Kahdeksanminuuttinen laulu toistui tilassa taukoamatta, kuuntelin sen lukemattomia kertoja ja tuijotin yläikkunasta Canal Granden sameaa vettä.

Laulu vangitsi paikoilleen, repi taideturistin irti hektisestä kiertämisestä. Laulun kuuntelemiseen liittyi ruumiissa tuntuvaa ahdistusta. Nyt, kun näyttelystä on kulunut puolitoista vuotta, tuo musiikin synnyttämä tunne on kirkkain mielikuvani ylitsetursuavasta kuvataidebiennaalista.

Visuaalisen hyökyaallon keskeltä muistan parhaiten yhden laulumelodian. Miten tässä näin kävi, kuvien ylivallan aikakaudella? Olemmeko unohtaneet muiden aistien käytön taideteosten äärellä?

Taideteosten teemoja ja sisältöjä on journalismissa ollut tapana analysoida sanoittamalla katsomiskokemusta ja teosten katsojassa herättämiä ajatuksia. Oma kokemukseni The Slave’s Lamentin ympäröimänä oli paitsi henkinen myös ruumiillinen. Teoksesta teki niin mieleenpainuvan juuri fyysinen tunnetila: koko kehossa tuntuva melankolia ja sen herättämä epämääräinen maailmantuska.

Feministisessä taiteen ja median tutkimuksessa on jo pitkään kiinnitetty huomiota katsomiskokemusten ruumiillisuuteen. Näin haastetaan länsimaissa edelleen vaikuttavaa descartesilaista mieli–ruumis-kahtiajakoa. Sen perintönä taiteen synnyttämistä ajatuksista puhutaan kyllä luontevasti, mutta ruumiillisten tuntemusten kuvailu tai pohdinta on harvinaista.

Ruumiillisuuden käsitteellä on jalansijansa taiteiden tutkimuksessa, mutta suuren yleisön medioissa se nousee esiin harvoin. Yleisempää on taiteilijoiden työn älyllistäminen ja taidehistoriallisen kontekstin määrittely. Teosten aiheuttamista fyysisistä tuntemuksista puhutaan harvoin, vaikka ihminen on taiteen äärellä läsnä koko kehollaan.

Elokuvatutkija Vivian Sobchack on puhunut moniaistisesta kokemuksesta, jossa esimerkiksi elokuvan katsominen herättää samalla myös haju-, maku- tai tuntoaistimuksia. Nähtävät tai kuultavat tapahtumat aktivoivat muistumia oikeasti koetusta. Sobchackin mukaan ajattelu ja ruumiilliset tuntemukset ovat kumpikin yhtä suuressa roolissa, kun katsoja analysoi näkemäänsä.

Wäinö Aaltosen museossa Turussa alkuvuodesta 2015 esillä ollut ääni-installaatio Mikado on esimerkki teoksesta, jonka kokemiseen ruumiin tuntemukset vaikuttavat keskeisesti. Hans Rosenströmin teokseen sai astua yksi ihminen kerrallaan.

Kun kävin vuorollani suuren huoneen hämärään tilaan, näin pöydän, tuolin ja jalkalampun. Pöydällä oli peili, katosta riippuivat järeät kuulokkeet. Asetin ne korvilleni, ja valo väheni. Kuulokkeista kuului askelia, ja olin heti varma, että huoneessa oli kanssani joku muu. Aistimus tapahtui ennen kaikkea ruumiissani, tiesinhän olevani tilassa yksin. Kun käänsin päätäni, kuulokkeiden painava piuha hipaisi hartiaani tavalla, joka tuntui ihmisen kosketukselta.

Taidemuseossa kuultu ääni-installaatio pystyy siis hetkessä vakuuttamaan ruumiin jostakin, minkä mieli tietää fiktioksi. Ilman ruumiillisen kokemuksen sanoittamista en pystyisi kertomaan teoksen vaikuttavuudesta. Ja ilman ruumiillisia tuntemuksia en ehkä muistaisi enää koko teosta.

Mikadon kuuntelin ensimmäisellä kerralla loppuun keho jännittyneenä ja olkani yli vilkuillen. Kun palasin teoksen luo uudelleen, jännitys otti vallan taas, vaikka huoneen salaisuus oli jo minulle tuttu.

Tunteiden nostattaminen ja lupaus elämyksistä ovat keskeisiä nykyisessä markkinointikielessä. “Elämyksellisyys” toistuu niin usein, että se alkaa olla sanana merkityksistä tyhjiin ammennettu. Sillä saattaa kuitenkin olla käyttöä, kun pohditaan asiakkaan roolia taiteen esittämiseen varatuissa tiloissa. Riittääkö katsojuus, vai pitäisikö ihmisiä auttaa käyttämään myös muita aistejaan, jolloin taidekokemus voisi syventyä?

Kuvataiteessa katsojasta tulee myös asiakas viimeistään siinä vaiheessa, kun hän päättää  maksaa museon pääsymaksun. Joissakin museoissa katsoja otetaan jo mukaan luomaan omaa museokokemustaan tavalla, jota voi pitää moniaistiseen kokemiseen kannustavana. Jos esimerkiksi taidenäyttelyyn on poimittu linkkejä taiteilijan työskennellessään soittamasta musiikista, kuuntelen kappaleet aina.

Sobchackilainen moniaistisuus syntyy erityisesti suhteessa katsojan omiin kokemuksiin ja muistoihin, mutta tällaista laaja-alaisempaa kokemista voi myös edesauttaa esimerkiksi tuomalla visuaalisen rinnalle ääntä ja mahdollisuuksia koskettaa.

Museoiden parhaat ääniopastukset neuvovat katsojaa liikkumaan eri katsomiskulmiin teoksen äärellä. Ne kannustavat paitsi viipymään myös kiinnittämään huomiota siihen, miten oman kehon sijainti vaikuttaa teoksen näkemiseen.

Sisällöltään taidokkaimmat ääniopastukset lähenevät dramatisoitua kuunnelmaa. Niissä on oivallettu olennainen. Pelkkä informaation tarjoaminen ei vielä riitä, vaan tunnereaktio tekee taideteoksesta muistettavan.

Taidemuseokäynti on myös jatkuvaa taistelua impulsseja vastaan. Tärkein sääntö on “Älä koske”, vaikka monet teokset suorastaan kutsuvat tunnustelemaan. Miltä tuntuisi virkatun reaalikokoisen poliisiauton pinta, entä maalauksen painovoimaa uhmaavan paksu maalikerros?

Museoissa ja gallerioissa katsoja on hengityksineen ja hikoilevine kehoineen taiteen suurin  uhka. Enää puuttuisi teosten sormeilu rasvaisin käsin. Pilallehan taide menisi, se on helppo ymmärtää.

Sara Hildénin taidemuseo Tampereella teki mielestäni katsojille suuren palveluksen kesällä 2016, kun Ron Mueckin veistosten näyttelyssä oli esillä pieni mallipala, jota sai koskettaa.

Muovisen ihon ja karvoituksen koskettaminen riisui merkittävän osan Mueckin ihmishahmojen lumovoimasta, mutta auttoi ratkomaan taiteeseen usein liittyvää joltakin näyttämisen arvoitusta. Esittävässä taiteessa on usein kyse illuusion luomisesta, siitä, että yhdellä materiaalilla esitetään lukemattomia muita. Näköaistia Mueck voi huijata, mutta koskettamalla erottaa heti keinoihon aidosta.

Taideteosten edessä vietetty aika on kiinnostanut tutkijoita ja museoita. Esimerkiksi Louvressa tiedetään, että keskimäärin vierailija katsoo Mona Lisaa noin viisitoista sekuntia.

Konservatiivisuudestaan tunnettu The Daily Mail halusi vuonna 2011 testata Tate Britain -museon yleisön mieltymyksiä. Lehden mittausten mukaan nykytaidetta katsottiin selvästi lyhyempiä aikoja kuin klassista, esittävää maalaustaidetta. The Daily Mail tulkitsi tuloksia tarkoitushakuisesti ja päätteli, että katsomisaikojen perusteella voisi jopa vertailla taideteosten ”paremmuutta”.

Ehkä museossa vietettyä aikaa olennaisempaa olisi kuitenkin kiinnittää huomiota siihen, millaisen kokemuksen taideteos antaa katsojalle ja millainen muistijälki siitä jää. Taiteen vaikuttavuus, jos mikä, on yksilöllistä. Silti voi kysyä, riittääkö pitkäaikaisen vaikutuksen tekemiseen yhä pelkästään katseen vangitseva taide.

Kun arki on täynnä taitavasti tuotettua kuvavirtaa, miten kuvana esitetty taide pystyy erottumaan? Yksi tapa luoda muistijälkiä on itsensä kuvaaminen taidekokemuksen äärellä. Jakaessaan kuvan someseuraajilleen katsoja tavallaan osallistuu taiteen näkyväksi tekemiseen ja luo itselleen visuaalisen muiston taidekokemuksesta.

Kokonaan toinen asia on, syntyisikö ilman kuvaa muistoa laisinkaan. Ehkä on niin, että pysyvämmän taidemuiston syntyminen vaatii jonkin kehollisen kokemuksen, vaikkapa naurun ryöpsähdyksen tai liikuttumisen. Ehkä muisto syntyy yllättävästä tarpeesta pysähtyä teoksen edessä paikoilleen ja rikkoa museovieraiden hidas mutta pakottavan samantahtinen rotaatio.

Kiasmassa syksyllä 2016 päättynyt brasilialaisen Ernesto Neton näyttely toi taidemuseoon teoksia, jotka kutsuivat käyttämään aikaa tavalla, jota ei lasketa sekunneissa. Velejando entre nós -teos muodosti valtavan pesämäisen riippumaton, jonka patjoille museovieras saattoi kivuta lepäämään.

Rakennelma huojui toisten ihmisten liikkeestä, yksityinen kokemus sulautui yhteiseen. Naapurihuoneessa pyörivän videoteoksen laulavaan ääneen sekoittui riippumatossa oleilevien ihmisten puhetta ja naurua. Muistan, miltä teos näytti, mutta ruumiini muistaa myös sen, miltä teoksen kokeminen tuntui. Neton näyttelyssä tila ja teokset sallivat myös pidemmän, rennon oleilun, mikä teki museokäynnistä totutusta poikkeavan.

Taiteen ei välttämättä tarvitse olla moniaistista jäädäkseen mieleen. Katsomme kuitenkin kuvia ja luemme tekstejä arjessamme koko ajan. Siksi kuvaan keskittyvä taide ja sen perinteinen esittäminen museoissa joutuvat kilpailemaan huomiostamme.

Meitä saa auttaa viipymään teosten äärellä, huomioimaan yksityiskohtia ja kokonaisuuksia, tulemaan tietoisiksi jokaisen taidekokemuksen ruumiillisesta luonteesta. Syvän muistijäljen jättävillä kokemuksilla on merkitystä myös silloin, kun kävijät vertailevat taidemuseoiden tarjontaa ja sitä, mille kohteelle päättävät antaa aikaansa.

0
8
8 0
Jaa

Kirjoittajasta

Mari Areva

Meille toimittajille sanotaan usein, että on syytä erikoistua johonkin tiettyyn aihealueeseen ja pyrkiä tietämään siitä niin paljon kuin mahdollista. Olen periaatteessa samaa mieltä, mutten käsitä, miksi erikoistumisalueita pitäisi valita vain yksi.

Olen opiskellut yliopistossa englantilaista filologiaa, mediatutkimusta, taidehistoriaa ja sosiaalipolitiikkaa, muutamia aineita mainitakseni. Näitä kaikkia ja erityisesti niiden yhdistelmää tarvitsen jatkuvasti työssäni kulttuuritoimittajana.

Rakastan uutisia ja sitä ruumiillista kiihtymyksen tunnetta, kun käsissä on tärkeä uutisaihe ja deadlineen aikaa 15 minuuttia. Journalistisessa työssä minua kuitenkin hämmästyttävät eniten ihmiset, jotka suostuvat auliisti haastateltaviksemme, vaikkei virka sitä heiltä edellyttäisi. He kertovat osaamisestaan, näkemyksistään, elämästäänkin. Ilman heitä journalismi olisi kuivaa kansliapuhetta.

Viimeksi haastattelupyyntööni on vastannut myöntävästi nukketeatteritaiteilija ja punklaulaja Sirpa Järvenpää. Hän sopi epäröimättä tapaamisen senkin jälkeen, kun olin puhelimessa todennut epämääräisesti katsoneeni häntä aika paljon. Siis esiintyjänä, mutta tämän ehdin täsmentää vasta myöhemmin.

Taustani on seitsenpäiväisessä alueellisessa sanomalehdessä. Olen työurani aikana ollut nimikkeeltäni esimerkiksi uutistoimittaja, kulttuuritoimittaja ja kulttuurisivun tuottaja. Nykyään kerron olevani Turussa asuva vapaa toimittaja.