Näin kirjoitat taiteesta oikein

1. Älä kutsu itseäsi ”kriitikoksi”. Kriitikko-sanasta tulee mieleen negatiivisuuden lisäksi vakosamettihousut, tupakka ja vasemmistokulttuurilehtien sisäänpäinkääntynyt jupina. Kansa ei enää kaipaa sellaista! Emme ole enää 70-luvulla!

2. Muista, että kriitikko on turha. Kun Jumala loi ihmisen, hän ei kuunnellut kriitikkoa.

3. Keksi itsellesi titteli, joka esittää osaamisesi dynaamisessa valossa, kuten vaikka taiteesta häikäistymisen mahdollistaja, osallistava luovuusnäkemyksellistäjä tai ”champion of opinions”.

4. Opimme kulttuurijournalismin mestarikurssin maakuntamatkoilla sen, ettei pääkaupungissa olla tarpeeksi vapautuneita. Helsingissä kaikilla on kauhea kiire laittautua ja mennä johonkin eikä luovuudelle ole tilaa. Maalla on aidompaa taidetta ja kreisimpää hulluutta kuin Helsingisssä. Siitä ei tietenkään kannata innostua: maalla on Keskusta vallassa ja sortavat rakenteet.

5. Jos et keksi mitään sanottavaa taiteesta, ala puhua rahasta. Kuka tämän ostaa? Paljon tästä maksetaan? Kuka taiteilijan ”olemisen” kustantaa?

6. Muista, että mielipiteet eivät ole omiasi vaan sen, joka ostaa ne itselleen.

7. Verkostoidu eli ole aina valmis myymään itseäsi. Voit harjoitella verkostoitumiseen kuuluvaa itse-pitchausta seuraavalla tavalla: mene nukkumaan, laita herätyskello soimaan aamuneljältä ja pidä herättyäsi peilikuvallesi lyhyt hissipuhe, jossa listaat osaamisesi ydinalueet puolessa minuutissa.

8. Kun kirjoitat museoista, älä puhu taiteesta vaan palvelumuotoilusta. Toteutuuko yhteisöllisyys? Miten taide ”pelaa” osana koko perheelle suunnattua palvelukokonaisuutta? Pääseekö äiti hemmotteluhetkelle kahvilaan, saako Wikipedia-artikkelin lukenut isä kertoa koko perheelle, mistä on kyse, saavatko lapset juosta vapaina ja annetaanko teineille tarpeeksi selfie-rauhaa? Museo on onnistunut, jos siellä käyminen tyydyttää koko perheen tarpeet tehokkaammin kuin Linnanmäki.

9. Kun kirjoitat gallerianäyttelystä, mene avajaisiin, ota toiseen käteesi älypuhelin ja toiseen muovikupillinen valkkaria ja kysy sitten itseltäsi, mitä oikeastaan­­ teen täällä. Opettele ”avajaisilme”: se on samaan aikaan keskittynyt, välinpitämätön, kiireetön, ”mitäs mitäs?”- ja ”olinkin tässä just lähtemässä” -ilme. Kysy sitten tekstissä: kuka tämän ostaa?

10. Muista, että noin 70% päässäsi pyörivistä ajatuksista on sellaisia, ettei niitä kannata sanoa ääneen. Mieti ennen kuin puhut ja kysy itseltäsi, oletko oikea ihminen käsittelemään aihetta. Sinäkin olet osa sortavaa rakennetta. Jos tämä idea on sinulle aivan liikaa, sano: ”Minä kannatan ilmaisunvapautta. Eikö enää mitään saa sanoa?”

6
20
20 6
Jaa

Kirjoittajasta

Iida Sofia Hirvonen

Olen 28-vuotias helsinkiläinen vapaa toimittaja. Nuorena kuuntelin paljon levyjä ja luin kirjoja ja juttuja netistä. Äiti ihmetteli, mitähän sinusta tulee, kun istut aina tietokoneella. Vastasin, ettei varmaan mitään. Kulttuuritoimittajan töihin olen pikemminkin ”ajautunut” kuin aktiivisesti hakeutunut, mutta kun aloin kirjoittaa, ensin musiikista ja sitten kaikesta muusta, ei enää kiinnostanut tehdä työkseni muuta. ”Käytän” taidetta intuitiivisesti, hakeudun esteettisesti vetoavien asioiden pariin, ja jos ne lakkaavat kiinnostamasta, jätän kesken. En ole aina samaa mieltä itseni kanssa.

Ihmiset ovat usein sanoneet juttujani ”omaäänisiksi” ja ”hauskoiksi”. Mielestäni suurin osa kirjoituksistani ei ole mitenkään hauskoja. Tykkään teksteistä, joissa on nyansseja ja jotka ovat jollain tapaa ”merkityksistä avoimia”. Tiedän, että kirjoittaminen sujuu, kun unohdan itseni. Pidän liian pitkistä ja liian lyhyistä lauseista. Sanat viehättävät minua, mutta en aina luota niihin enkä itseeni ja siksi kirjoittaminen on minulle usein vaikeaa. Taide tuntuu tärkeältä enkä ota sitä vakavasti.