Oopperan kummitus arkkitehti

Onko tämä Kansallisoopperan tylsin työhuone? Tuotantosuunnittelija Harri Alatalo, 46, tutkii paperille printattuja Excel-taulukoita kymmenen neliön kopperossa. Samaan aikaan valtavan rakennuksen muissa tiloissa rakennetaan pienen talon kokoisia lavasteita, ommellaan näyttäviä pukuja ja treenataan piruetteja.

Harri Alatalo vastaa siitä, että Oopperan taiteellisten johtajien, Lilli Paasikiven ja Kenneth Greven, suunnitelmat toteutuvat tästä päivästä kymmenen vuoden päähän. Alatalo istuu työtuolillaan, tuijottaa budjetti-exceleitä ja tuotannonsuunnittelukaavioita ja ratkoo ongelmia ohjaajien, lavastajien ja maskeeraajien tarpeista Paasikiven kauaskantoisiin ideoihin.

”Mä olen kaaoksen hallitsija”, Alatalo sanoo. Sävy ei ole rehvakas vaan toteava. Puheessa on jormauotismainen nuotti, olemus on jämptin konsultin.

Kaaoksella Alatalo tarkoittaa vaikka sitä, kuinka tämän tästä joku Oopperan ”persoonista” ilmestyy hätäpäissään ovelle milloin minkäkin ongelman kanssa. Tietyltä illalta puuttuu konsertti. Harjoitusaikaa ei olekaan riittävästi.

”Hankalaa on se, kun ihmiset tuovat tunteet asioihin, jotka ovat mun mielestä aivan faktuaalisia.”

Ei Alatalolla ole mitään tunteita vastaan – kunhan päätöksiä ei tehdä tunne edellä tai pureta omia ongelmia työkavereihin. Alatalo nauttii voidessaan selvittää ongelmia loogisesti päättelemällä. Hän tekee laskelmia harjoitusajoista, budjeteista ja lipunmyyntiodotuksista ja esittelee aukottomat ratkaisuvaihtoehdot esimiehilleen.

Lopputuloksena pitäisi olla tasapainoinen budjetti ja sekä taiteellisesti että myynnillisesti onnistunut ohjelmisto. Taiteellinen onnistuminen oli esimerkiksi syksyllä esitetty kokeellinen ooppera Elektra, joka keräsi huippuarviot. Loppuunmyyty yleisösuosikki oli taas vuonna 2015 ensiesitetty Oopperan kummitus.

”Jos teen työni hyvin, kukaan ei huomaa mitään”, kolme vuotta talossa työskennellyt Alatalo sanoo.

Mutta uransa alussa hän nimenomaan halusi lavalle.

Alatalon mukaan yö oli synkkä ja myrskyinen. Oli tai ei, ainakin hetki oli dramaattinen ja tunne vahva. Vuosi oli 1990, ja 20-vuotias Alatalo istui yksiössään Tukholman Östermalmilla, katseli ikkunasta sadetta ja ikävöi kotiin.

Alatalo vietti lapsuutensa Kristiinankaupungissa. Armeijan käytyään hän sanoi äidilleen, että painostus saisi loppua. Hän ei lähtisi akateemiselle uralle vaan päättäisi itse, mitä tekisi – hän ei vain vielä tiennyt, mitä se olisi. Alatalo oli lähtenyt armeijakaverinsa mukaan Tukholmaan varastotöitä tekemään.

Sinä yönä Alatalo näki näyn. Se oli niin todentuntuinen, että hänen oli pakko nousta seisomaan: valtavat, klassiset pariovet avautuivat hänen edessään. Keskellä oli näyttämö, jolla liikkui savua. Ovien välistä tulvi valoa.

Kun Alatalo muistelee tilannetta Oopperan pienessä työhuoneessaan, hän levittää kätensä avautuvia ovia kuvatessaan. Kädet ylettyvät melkein seinästä seinään.

”Olin, että hei, mä haluan näyttämölle!”

Kotona Etelä-Pohjanmaalla Alatalo oli pitänyt itseään ujona. Esiintyminen oli aina kiinnostanut, mutta kodissa vallitsevan ilmapiirin takia Alatalo ei ollut uskaltanut unelmoida esiintymisestä. Tunteita piti padota.

Mutta ei enää. Alatalo haki lehti-ilmoituksen perässä latinotanssia opettavaan tukholmalaiseen kouluun. Pian Alatalo päätyi tanssiryhmän kanssa television iltapäivä- ja lastenohjelmiin.

Joululomilla Alatalo sanoi äidilleen, että muuttaisi Helsinkiin. Sen hän tekikin ja soitti ensi töikseen sekä Helsingin Kaupunginteatteriin että Kansallisoopperaan. Asia oli kirkas, kuten oli oivallus uran suunnastakin: haluan tehdä teatterissa töitä, millaisia tahansa.

Alatalo aloitti Helsingin Kaupunginteatterissa näyttämömiehenä. Mekaaninen lavasteiden purku ei ollut esiintymistä, mutta se ei haitannut.

”Siellä oli kaikki, jotka oli jotain, hannelelaurit ja kariheiskaset ja jormauotiset.”

Syksyllä Alatalo jätti näyttämömiehen hommat ja aloitti Jamilahden kansanopistossa näyttelemisen ja tanssin opinnot. Hän kuului lavalle.

Kun Harri Alatalo nousee työhuoneestaan ja alkaa seilata pitkin Oopperan ahtaita käytäviä, tanssijatausta paljastuu. Ryhti on hallittu, keho treenattu ja olemus kädenliikkeitä myöten säntillinen. Puvunhousut ovat räätälintyötä, ja vihreäruudullinen kauluspaita istuu.

Maskeeraushuoneessa tutkitaan Liisa Ihmemaassa -baletin peruukkeja ja heitetään läppää. Töiden paljous toistuu oopperaväen vitseissä, mutta ei väkinäisesti vaan luontevan avoimesti.

”Harri on kyllä viimeinen ihminen, joka raivoaa”, sanoo kampaamo-maskin työnjohtaja Marjo Riihimäki.

”Niin, menen sitten kotiin ja huudan tyynyyn”, Alatalo heittää.

Oopperalla menee tätä nykyä hyvin. Alatalo ja taiteellinen johtaja Lilli Paasikivi aloittivat molemmat vuonna 2013, ja Ooppera on ohjelmiston monipuolistumisen ansiosta ainakin jonkin verran irtautunut elitistisestä maineestaan.

Täyttöaste Oopperassa on 90 prosentin luokkaa. Salit ovat siis lähes täynnä. Niin pitää ollakin: julkisista veikkausvaroista Ooppera saa 40 miljoonaa vuodessa, mikä on 80 prosenttia koko budjetista. Lipputuloilla paikataan loput alle kymmenen miljoonaa.

Alatalon kierros johtaa baletin harjoitussaliin. Siellä lopetellaan Liisa Ihmemaassa -baletin treenejä. Pääosanesittäjät Salla Eerola ja tsekkiläinen Michal Krčmář juttelevat etäämmällä. Krčmář tekee Alatalolle rivon eleen, ja Alatalo repeää nauruun.

Turun Aurinkobaletti oli 1990-luvun puolivälissä kuin kauhuelokuvasta. Balettia johti vanhan koulukunnan tanssinopettaja Raija Lehmussaari, joka oli aloittanut balettiuransa 1950-luvulla. Kahden viikon jälkeen Alatalo oli väsynyt harjoitustahtiin ja ilmapiiriin, ja ilmoitti haluavansa lopettaa.

Lehmussaari sanoi, että nimi on sopimuksessa eikä lopettaminen tule kyseeseen.

”Keskustelin sisäisen eteläpohjalaiseni kanssa ja totesin, että kyllä mun on jäätävä.”

Sillä oli hintansa. Aurinkobaletissa elettiin todeksi perinteistä baletin näkemystä: jos et harjoittele yhtenä päivänä, huomaat sen itse, ja jos et toisenakaan, muut huomaavat sen.

Alatalo oli jo lapsena oppinut tunkemaan turhautumisen sisäänsä. Aurinkobaletissa turhautuminen kasvoi raivoksi, mutta sitäkään hän ei päästänyt valloilleen. Kun Alatalo ei ollut Turussa harjoittelemassa tai esiintymässä, hän makasi kaverinsa sohvalla Helsingissä lamaantuneena.

Ennen pitkää Alatalo huomasi ihonsa muuttuvan keltaiseksi.

”Onko se nyt kiinalaisessa lääketieteessä, että maksaan liittyy keltainen väri, viha ja aggressio.”

Samoihin aikoihin Alatalosta alkoi tuntua, ettei hän ollut taiteilijoiden parissa aivan oikeassa seurassa. Hän kyllä nautti esiintymisestä, mutta taidemaailmassa jokin tarve jäi täyttymättä.

Hän halusi suunnitella ja organisoida, lähestyä ongelmia rationaalisesti. Taiteessa sai toteuttaa vain luovaa puoltaan. Myös taiteilijoille ominainen tunteiden purskahtelu kulutti.

Aurinkobaletista vapauduttuaan Alatalo haki opiskelemaan liiketaloutta Mercuria Business Schooliin. Hän halusi oppia bisneksen perusteet. Ehkä hän jonain päivänä voisi yhdistää luovan ja it-alan osaamisensa.

Seuraavat vuodet Alatalo pänttäsi päivät ammattikorkeakoulun kirjastossa ja tanssi illat Helsingin Kaupunginteatterin Les Misérables -musikaalin taustoissa. Se oli hänen uransa huippukohta, kansainvälisen tason musikaali, jota hän veti yhteensä yli 130 kertaa.

”Misérablesin päätyttyä musta tuntui, että olen viimein saanut esiintyä tarpeeksi.”

2000-luvun vaihteessa elettiin it-buumia. Mercuriasta valmistunut Alatalo haki ja pääsi töihin pieneen it-insinöörien perustamaan ohjelmistosuunnittelutaloon, jossa hän opetti tietojenhallintajärjestelmän käyttöä yrityksille.

It-alalla tunteet viimein väistyivät järkiperäisen päättelyn tieltä. Insinöörit kuuntelivat rationaalisia argumentteja, eikä Alatalon tarvinnut ottaa vastaan kollegojen tunteenpurkauksia.

Työhaastattelun psykologisissa testeissä Alatalo sai vahvistuksen sille, ettei hänen luovuudelle ja organisoimisen himolle rakentuva persoonallisuutensa ole ihan tyypillinen. Alatalo sai yleisesti käytetystä Myers-Briggsin persoonallisuustestistä tyypikseen INTJ:n, ”arkkitehdin”.

INTJ-persoonia on noin kaksi prosenttia väestöstä. Heille on ominaista valtava tiedonjano, jatkuva tarve kehittää itseään. Halu vastata isoista kokonaisuuksista mutta tarve välttää näkyviä johtopaikkoja.

Alatalon persoonallisuustyyppi sopi hyvin insinöörivaltaiselle alalle, jossa kouluttajilla oli harvoin humaania, luontevaa otetta.

Yksi Alatalon kouluttamista asiakkaista oli koneistoja ja voimalaitoksia maailmalle toimittanut Wärtsilä.

Alatalo pestattiin johtamaan projektia, jossa luotiin yhtenäisesti ympäri maailman toimiva dokumentinhallintajärjestelmä. Alatalo muutti pariksi vuodeksi Shanghaihin ja vielä vuodeksi Mumbaihin.

”Sain ottaa projektin haltuun ihan mieleni mukaan. Mut oli työyhteisössä kategorisoitu tämmöiseksi high performance -ihmiseksi.”

Se tarkoitti, että vapaat kädet saadessaan Alatalo selviäisi käytännössä mistä vain.

Vuonna 2013 Alatalo näki lehti-ilmoituksen; Kansallisooppera hakee tuotantosuunnittelijaa. Siinä se oli, viimeinkin työ, jossa Alatalo voisi vetää yhteen koko elämänkokemuksensa. Taiteellisen työn esiintyjänä ja loogis-rationaalisen työnsä laajojen projektien suunnittelijana.

Ensimmäinen vuosi Oopperassa oli kuitenkin pettymys.

”Olin ladannut viisitoista vuotta odotuksia siihen, että tulee unelmatyö vastaan.”

Oopperan tuotantosuunnittelijan työ ei tuntunut valtavia kansainvälisiä projekteja vetäneestä Alatalosta niin ihmeelliseltä. Kaiken lisäksi taiteellisessa työyhteisössä sai taas ottaa vastaan työkavereiden – ja esimiesten – tunteenpurkauksia.

Ensimmäisen vuoden jälkeen Alatalo huomasi olevansa jatkuvasti niin vihainen, että hän hakeutui työnohjaajan pakeille. Hän ei halunnut enää muuttua keltaiseksi, kuten Turun balettivuosina.

Vuosien varrella tasapaino on löytynyt. Ennen pitkää Alatalo uskalsi sanoa Lilli Paasikivelle pelkäävänsä tämän dominoivaa otetta.

”Nykyään ollaan Lillin kanssa hyviäkin kavereita.”

Tyytyväisimmillään Alatalo on, kun hän voi aamulla viettää huoneessaan aikaa yksin. Silloin hän saa rauhassa tuijotella seinälle liimattuja valtavia Excel-taulukoita ja suhteuttaa niitä toisiinsa.

”Me INTJ-tyypit ollaan tämmöisiä metatason arkkitehtejä. Katsotaan asioiden suhteita toisiinsa aina koko universumiin asti.”

Alatalolle ylin taso on universumi. Siitä mennään alaspäin: galaksi, linnunrata, aurinkokunta, maapallo, Suomi, Helsinki, Ooppera, työhuone. Excel-taulukot. Liisa Ihmemaassa. Näyttämöharjoitukset tiistaina kello kolmetoista. Kaikella on paikkansa.

Viime aikoina Alatalo on alkanut tehdä vapaa-ajallaan markkinointikonsultin töitä. Hän auttaa pienyrittäjiä saamaan asiakkaita. Yrittäjänä saa olla itsensä herra. Tarve kehittyä ei koskaan tyrehdy.

Alatalon konsulttipalvelujen kotisivulla on artikkeli, jossa annetaan vinkkejä vetävään otsikointiin. Minkä otsikon hän antaisi itseään käsittelevälle jutulle?

Alataloa naurattaa. Vastausta ei meinaa löytyä. Yksi kyllä tulee mieleen: “Metatason arkkitehti”.

Vähän vaikea. Alatalohan liikkuu näkymättömästi Oopperan kulisseissa. Eikö ”Oopperan kummitus” olisi parempi?

”Ei. Siinä on liikaa tunnetta.”

0
14
14 0
Jaa

Kirjoittajasta

Erkka Mykkänen

Olen Kuopiossa kasvanut ja sittemmin helsinkiläistynyt kirjailija ja toimittaja. Suhtaudun epäilevästi jokaiseen, joka kertoo rakastavansa lukemista. Minulle lukeminen on pakollinen paha, josta vain harvoin seuraa rakastumisen kokemuksia. Miksi sitten luen? Juuri sen ehkä kerran vuodessa tapahtuvan rakastumisen takia.

Romaanista näkee yleensä jo päältäpäin, onko se mistään kotoisin. Alle 200-sivuinen kirja on lupaava: kirjailija on uskaltanut tiivistää. Yli 400-sivuinenkin herättää mielenkiinnon: kirjailija on uskaltanut panna kaiken peliin. Mutta jos kirjan sivumäärä lössähtää kahden- ja neljänsadan väliin, epäilen tylsistyväni.

Arto Salminen, jonka haluaisin kanonisoida 2000-luvun suureksi kansalliskirjailijaksi, kirjoitti lyhyitä kirjoja. Luulen sen johtuvan siitä, että myös Salminen vihasi romaaneja, ainakin suurinta osaa niistä. Siksi hän kirjoitti omistaan lyhyitä, alle 200-sivuisia. Salmisen kirjat ovat niin lyhyitä, että ne lukee mielellään uudestaan ja uudestaan, rakastuneena.