Otakkonää vohovelilla

Menen haastatteluun varmana voitosta.

Minulla on paitsi tärkeä kysymys, myös aavistus vastauksesta. Haastateltavan tarvitsee vain sanoa ääneen se, minkä jo tiedän.

Kysymys syntyi, kun kirjoitin arviota Pauliina Vanhatalon Pitkä valotusaika -romaanista (2015). Se on poikkeuksellisen hyvä kirja. Teksti on soljuvaa, tarina ei-imelällä tavalla koskettava, hahmot tunnistettavia mutta tuoreita, yksityiskohdat harkittuja.

Kokeneen kertojan varmuus näkyi tekstissä, mutta minä en tiennyt vuonna 2005 esikoisromaaninsa (Viittä vailla) julkaisseesta Vanhatalosta juuri mitään. Lehtijuttujakin kirjailijasta löytyi vain kourallinen. Hämmennyin. Miksi Pauliina Vanhatalosta ei ole tullut Riikka Pulkkisen tyyppistä koko kansan suosikkikirjailijaa, vaikka hän on vähintään yhtä hyvä kertoja? Sekä Vanhatalo että Pulkkinen ovat kotoisin Pohjois-Suomesta ja kirjoittavat hienoja, herkkiä ja tarkkanäköisiä tarinoita. Sillä lailla helppolukuisia, etteivät ne karkota ketään, mutta sillä lailla syviä, että kritiikit ovat voittopuolisesti kiittäviä. Molemmat ovat tehneet myös chick litiä, Pulkkinen omalla nimellään ja Vanhatalo Veera Vaahterana.

Vastaus ei voinut olla julkisuuden pakoilu. Vaikka kirjailijahaastatteluja tuli vastaan vähän, yhdessä juttutyypissä Vanhatalon nimi vilahti jatkuvasti: menneiden vuosien huippuylioppilaita esittelevissä katsauksissa. Joka kevät Vanhatalo kertoo toimittajille, missä yhdeksän laudaturin kirjoittaja on nyt.

Ja kun Vanhatalon omaelämäkerrallinen Keskivaikea vuosi (2016) ilmestyi, hänestä tuli masennusaiheiden suosikkikommentoija. Hän on kertonut naistenlehdissä mielenterveydestään, äitiydestään ja parisuhteestaan. Juttujen perusteella Vanhatalo vaikuttaa pikemminkin avuliaalta haastateltavalta kuin valokeilaa välttävältä jöröltä.

Keksin selityksen itse. Se on sama kuin keskustalaisilla vaali­rahasotkussa: etelän media. Pohjoisen kirjailijat jäävät auttamatta varjoon, vaille verkostoitumisillallisia ja kustantamojen pikku­jouluja. Keminmaassa kasvanut Vanhatalo on päättänyt pysyä pohjoisessa, tarkemmin ottaen Raahessa, ja saanut maksaa siitä. Sen sijaan oululaislähtöinen Riikka Pulkkinen on muuttanut jo nuorena Helsinkiin.

Jutun tekemisestä on tulossa heinäntekoa. Pääsen kertomaan tarinan kotiseuturakkaasta taiteilijasta, joka ei viihdy pääkaupungissa. Jolle pohjoisessa ja etelässä on jotain perustavanlaatuisesti erilaista. Niin kuin minullekin.

Pauliina Vanhatalo kirjoittaa kahdella nimellä, omallaan ja Veera Vaahteralla. Vaahterana kirjoittaminen on kuin sudokun tekemistä: tiettyjen reunaehtojen on täytyttävä, jotta romaani vastaa chick lit -lukijoiden odotuksia. Vaahteran ansiosta Vanhatalon ei tarvitse tukehtua vakavuuteen.

Valokuvaaja poimii minut kyytiin työhuoneeltani Oulun keskustasta. Hän on kuskina, kuten valokuvaajat aina, koska 1970-luvulla toimittajat olivat usein humalassa eikä heitä voinut päästää auton rattiin.

Auto pysähtyy idylliseen puutalokaupunginosaan. Vanhatalo ottaa meidät vastaan vaaleanruskean talon sisäpihalla. Lapinkoira juoksentelee lehtikasojen keskellä. On viittä vaille kaamos ja jo iltapäivä, joten kuvaaja saa tehdä työnsä ensin.

Kun valo loppuu, Vanhatalo ehdottaa keskustaan kävelemistä. Kotona on iltapäivän hässäkkää, ruuanlaittoa ja läksyjä. Istumme sohvalle Raahen ehkä ainoassa oikeasti kivassa kahvilassa. Avaan älypuhelimen äänitysohjelman, lasken puhelimen pöydälle ja kysyn kysymyksen, jota olen pidätellyt tähän asti.

”En ole koskaan ollut paikkoihin identifioituva ihminen”, Vanhatalo vastaa.

”Olen myös vierastanut pohjoisen kirjailijan titteliä. Siihen liitetään jotain sellaista eksotiikkaa ja myyttisyyttä, jota en koe omakseni. Timo K. Mukkaa ja Rosa Liksomia.”

Ai. Vai niin.

Tuijotan muistiinpanojani. Olen unohtanut lehtiöni kotiin ja kirjoittanut pikaisia huomioita kalenterini ensimmäisille aukeamille. Ne näyttävät nyt vähän noloilta.

Teema: pohjoisuus. Johtuuko siitä, että asuu Raahessa eikä Hesassa? Varmasti tietoinen valinta. Onko kirjailijan elämä erilaista eri puolilla Suomea?

Vanhatalo kertoo muuttaneensa usein. Hän arvelee, että voimakasta kotiseuturakkautta ei ole syntynyt, koska äiti ja isä eivät ole kotoisin sieltä, missä perhe lasten kouluvuosina asui. Ylitorniolaiset vanhemmat palasivat kotipaikkaansa Kaulinrantaan eläkepäivien koittaessa, ja silloin Pauliina Vanhatalo asui jo omillaan.

Kun joku kysyy, mistä Vanhatalo on kotoisin, rehellinen vastaus tuntuu hänestä liian pitkältä. Tällainen se olisi:

”Synnyin Oulussa, kasvoin Keminmaassa, opiskelin Jyväskylässä, kävin hetken Helsingissä, palasin Ouluun ja sitten muutin Raaheen, josta mieheni on kotoisin, mutta itse asiassa paikat eivät ole koskaan olleet minulle erityisen tärkeitä.”

Minäkin olen kotoisin useammasta paikasta, sanon, ainakin Oulusta ja Kittilästä. Olen tiivistänyt oman vastaukseni pohjoissuomalaisuuteen.

Vanhatalo nyökkää.

”Samaa sanaa olen käyttänyt. Tosin Rovaniemen yläpuolella asuvat voisivat sanoa, että mitäs pohjoista se Raahe on.”

Hörpimme juomiamme.

Minä identifioidun jotenkin hirveän vahvasti pohjoissuomalaiseksi, vuodatan kirjailijalle. Huomasin sen vasta, kun muutin Oulusta Tampereelle ja sieltä hetkeksi Rovaniemelle. Tuntui, että olen ihan erilainen kuin ne eteläsuomalaiset ihmiset.

Vanhatalo hymyilee ystävällisesti.

Jatkan monologiani, vaikka tiedän, että haastattelunauhan kuunteleminen tulee olemaan hyvin vaivaannuttavaa.

Viihdyin Tampereella kyllä ja olen viihtynyt Helsingissäkin yllättävän hyvin, mutta jotenkin aina kaipaan sinne Lappiin. Minusta tuntuu lappilaisten – ehkä vähän oululaistenkin, mutta enemmän lappilaisten – keskuudessa sillä tavalla, no, omalta. Helpolta.

Vaikka tietysti ihmiset ovat lopulta samanlaisia kaikkialla, pehmennän.

”Kyllä minä nyt jotain tuosta tunnistan”, Vanhatalo sanoo.

”Helsingissä en oppinut olemaan. Asuimme liian hienolla alueella. Siellä tuntui olevan vain suomenruotsalaisia ekonomeja.”

Se oli Vanhatalon esikoisen vauva-aikaa. Asunto oli pieni, lapsi nukkui huonosti. Tyylikkäästi pukeutuneiden kantakaupunkilaisten keskuudessa vaeltaminen väsyneenä oli liikaa. Vanhatalosta tuntui, ettei hän millään voinut täyttää ympäristön vaatimuksia äitinä ja ihmisenä.

Sitten tuli muutto Ouluun. Helpotus. Jäätelökioskilla myyjä kysyi, että otakkonää vohovelilla.

”Ajattelin, että nyt ollaan sellaisella rentousakselilla, jolla pystyn olemaan.”

Saman rentouden voi oikeastaan tavoittaa missä vain Helsingin ulkopuolella, ehkä joissain Helsingin kaupunginosissakin, Vanhatalo tarkentaa. Ei pääkaupunki ketään pilaa.

”Minulla on sukulaisia ja ystäviä Helsingissä. He ovat rakkaita ja mukavia ihmisiä.”

Oulussa oli huomattavasti halvempaa asua, ja Vanhatalo sai kirjoittamiseen alueellisia apurahoja. Etelässä kirjailijan työn tekeminen olisi voinut olla taloudellisesti vaikeampaa, hän uskoo.

Vertaistukea ja kollegoiden tapaamista oli Oulussa vähemmän. Vanhatalo ryhtyi perustamaan paikallista kirjailijaseuraa. Sen pikkujouluissa juotiin punaviiniä muovimukeista. Olihan se vähän erilaista kuin Helsingissä, hän sanoo.

Raahesta neliöitä sai vielä edullisemmin. Löytyi sopiva puutalokokonaisuus ja ihana sisäpiha.

”Koska vietän paljon aikaa kotona, on tärkeää, että tilaa on tarpeeksi.”

Onko ihan sama, missä se sisäpiha sijaitsee?

”On.”

Kun joku kysyy, mistä Vanhatalo on kotoisin, rehellinen vastaus tuntuu hänestä liian pitkältä.

Vanhatalo on aina ollut lukija. Hän kuvailee itseään introvertiksi, joka kokee intensiiviset ympäristöt kuormittavina. Lapsesta saakka hän on hakeutunut ulkoa sisätiloihin, olohuoneesta makuuhuoneeseen, kirjahyllyn ääreen, omaan rauhaan.

Hiljainen Raahe sopii Vanhatalolle, mutta hän haluaa välttää pienten paikkakuntien glorifioimista.

”Pikkukaupungissa vaihtoehtoja on vähän. Sitä voi olla kasvissyöntinsä ja elämäntapansa kanssa aika yksin.”

Pohjoisen vuodenajoissakaan ei Vanhatalon silmissä ole erityistä glooriaa. Hänestä valon ja pimeyden voimakas vaihtelu ei ole elämyksellistä vaan raskasta. Kun lapset ovat aikuisia, Vanhatalo aikoo väistää kaamosmasennuksen viettämällä talvet kirkkaammissa maisemissa.

Uusi asuinpaikka on kirjailijalle uusi potentiaalinen miljöö. Vanhatalo sanoo odottavansa Raahen muuttumista niin tutuksi, että sinne – tai sen kaltaiseen pikkukaupunkiin – voisi sijoittaa tarinan. Monia entisiä paikkakuntiaan hän on jo käyttänyt. Pitkässä valotusajassa kävellään ympäri 1960-luvun Oulua, yhdessä Veera Vaahtera -kirjassa paetaan Lappiin. Yleensä Vaahterat sijoittuvat nimeämättömään suurehkoon suomalaiseen kaupunkiin.

Helsinki ei ole listalla.

”Koen, että minulla on velvollisuus näyttää lukijoille paikkoja, joita ei ole kuvattu kirjallisuudessa niin paljon.”

Maantieteellisiä ympäristöjä enemmän Vanhataloa kiinnostavat työympäristöt. Hän aloittaa tarinan muotoilemisen usein päähenkilön ammatin kautta. Sillä tavalla hän on päässyt kokeilemaan, millaista olisi olla lääkäri, tuomari tai valokuvaaja.

Vanhatalolle on ollut yläasteelta saakka selvää, että hän haluaa kirjailijaksi. Kirjoittaminen syrjäytti matemaatikkohaaveet ja kanteleensoiton.

”Ihminen voi valita kerrallaan vain yhden polun”, Vanhatalo sanoo.

Muitakin polkuja hänelle on osoiteltu, erityisesti abivuonna. Yksi toimittaja ehdotti yhdeksän ällän tytölle poliitikon uraa, toinen odotti häneltä filosofisia kommentteja maailman tilanteesta. Vanhatalolle markkinoitiin pikakirjoituskursseja ja läheteltiin postikortteja.

”Se oli absurdia ja suorastaan traumatisoivaa. Minut esitettiin jonkinlaisena poikkeusyksilönä.”

Vanhatalo ei halunnut olla vain entinen huippuylioppilas, joten hän lakkasi puhumasta laudatureistaan. Kun kirjailijajuttuja alettiin julkaista, hän oli tyytyväinen, etteivät toimittajat olleet tehneet taustatöitään. Kukaan ei maininnut ylioppilaskirjoituksia.

Terapeutilleenkin Vanhatalo kertoi vasta neljännellä käynnillä.

”Että minulla on tällainen synkkä salaisuus.”

Haastatteluista hän ei silti ole kieltäytynyt. Hän vastaa kiltisti puhelimeen, oli kyse ällistä tai kirjoista. Julkisuus on osa työnkuvaa. Tietysti Vanhatalo haluaa, että hänen kirjojaan luetaan.

Ja luetaanhan niitä. Kustannussopimuksia ja apurahoja on riittänyt, varasuunnitelmia ei ole tarvinnut ottaa käyttöön. Vanhatalo ei ehkä vielä ole koko kansan suursuosikki, mutta kyllä häntä menestyneeksi kirjailijaksi voi sanoa.

”Luulen, että suomalaisen kirjallisuuden kaanonin uudeksi kasvoksi valitaan yleensä uran alkuvaiheessa. Jos niin käy, paikka on ikään kuin turvattu.”

Mutta voi sinne nousta myöhemminkin, Vanhatalo lisää.

Paluumatkalla otetaan vielä muutama valokuva. Sininen hämärä kelluu Raahen kaduilla. Hyvästelemme puutalon portilla.

Yksi toimittaja ehdotti yhdeksän ällän tytölle poliitikon uraa, toinen odotti häneltä filosofisia kommentteja maailman tilanteesta.

Betonikorttelit, Pasila, Helsinki. Tapaamme kirjamessuilla, mediahuoneen ovella. Olen kiitollinen toimittajille varatuista kahvista ja kekseistä, koska lompakkoni on jäänyt toiseen laukkuun enkä voisi tarjota haastateltavalle mitään. Istumme pitkän pöydän ääreen.

Haluaisin vielä itsepäisesti jatkaa tästä paikka-asiasta, sanon. Vanhatalo purskahtaa nauruun.

Että jos vaikka yrittäisit miettiä, mitkä paikat ovat olleet sinulle keskeisiä, pyydän.

”No, vedet”, Vanhatalo yrittää.

”Liikkuvat vedet. Joki ja meri.”

Vesiin liittyy muisto, joka liittyy siihen, miten Vanhatalo matkustaa tai pikemminkin on matkustamatta, mikä taas liittyy siihen, millainen ihminen hän on.

Se oli Vanhatalon ja hänen miehensä ensimmäinen yhteinen ulkomaanreissu, Espanjaan. Uusien kokemusten päiväkohtainen kiintiö oli täynnä, ja Vanhatalo kaipasi majapaikan hiljaisuuteen. Mies halusi vielä näyttää hänelle Biskajanlahden. Ajettiin rannalle, mutta Vanhatalo ei jaksanut nousta autosta. Se on vain vettä, kuinka erilaista se nyt voi olla, hän kivahti. Mies sai mennä ihailemaan valtamerta itsekseen.

”En ole koskaan ollut sellainen, että minun pitäisi saada nähdä koko maailma. Ihmisellä voi olla avara maailmankuva, vaikkei hän reissaisi jatkuvasti.”

Koska ärsykkeiden määrä tuntuu Vanhatalosta helposti liialliselta, hän on joutunut opettelemaan ulkoisen maailman havainnointia työtään varten. Hän kerää tietoisesti yksityiskohtia muistiin, hankkii aineistoa, lukee ja lukee ja lukee. Hän ei niinkään väritä omia kokemuksiaan vaan luo uusia tapahtumia.

”Minulle on tullut täytenä yllätyksenä, että muut tekevät kaunokirjoja omasta elämästään. Kirjoittamisessahan on parasta se, että pääsee johonkin muuhun maailmaan.”

Vanhatalosta ”suhteellisen keskiluokkaisen perheenäidin kärsimykset” eivät ole tarpeeksi kiinnostavia romaanin aiheeksi. Paitsi että hän kirjoitti niistä juuri menestyneen nonfiktioteoksen, sen Keskivaikean vuoden, josta on seurannut paljon naistenlehti- ja keskusteluohjelmajulkisuutta.

Niin paljon, että Vanhatalo saattaa olla nousemassa suomalaisen kirjallisuuden vakiokasvoksi. Hän aikoo jatkaa nonfiktion kirjoittamista chick litin ja ”vakavien romaanien” ohessa. Kolme lajia tarkoittaa kolmea ainakin osittain erillistä yleisöä.

”En ole koskaan ollut sellainen, että minun pitäisi saada nähdä koko maailma.”

”Tuleekohan tästä nyt sellainen kuva, että minulla on hirveän pieni elämä”, Vanhatalo kysyy.

”Koen maailmani tosi rikkaaksi. En tarvitse paljon asioita.”

Ei tule, vakuutan. Olen vähän kateellinen siitä, miten hyvin Vanhatalo tuntuu viihtyvän ajatustensa keskellä. Minuun paikat vaikuttavat liikaa, ovat aina liian vieraita tai liian tuttuja.

Vanhatalo kertoo vielä kotivideosta, jonka kautta hän on oppinut ymmärtämään itseään.

Siinä Vanhatalon sisarukset ja naapurin lapset laskevat vesiliukumäkeä rannalla. Kamera käy lyhyesti sivummalla istuvassa Pauliinassa, joka lukee kirjaa. Hän on tyytyväinen. Muiden seurassa mutta omassa tilassaan, vähän taustamaisemasta irrallaan. Sijainti on vain olosuhde, jonka kanssa tullaan toimeen, jotta päästään keskittymään olennaiseen. Sisäiseen maailmaan.

”Muistan, miten kirjan sivujen väliin meni hiekkaa ja ravistelin sitä pois.”

0
28
28 0
Jaa

Kirjoittajasta

Noora Vaarala

Olin viidennellä, kun opettaja sanoi sen.

”Hyvinhän sinä kirjoitat, mutta miksi pitää aina olla näitä ulkomaalaisia nimiä. Miksei voi olla vain Liisa ja Matti?”

Ensimmäistä kertaa erotin kaksi kirjoittamista toisistaan. Oli leikkikirjoittamista itselle, ehkä vähän myös itsestä, ja oli asiallista kirjoittamista toisille, toisista. Jälkimmäisestä saisi hyvän arvosanan ja palkkaa ja kunnioitusta.

Yläasteella kirjoittamisten välinen railo syveni. Tarinat eivät kuuluneet opetussuunnitelmaan. Yksikön ensimmäinen persoona korjattiin passiiviksi. Yliopistossa pärjäsi napakoilla esseillä, joissa teeskenneltiin, ettei tekstin takana ole ketään. Uutistoimistossa aloitettiin aina asian ytimestä.

Kulttuuritoimituksessa oli sentään toisin. Siellä parhaat kirjoittivat itsestään ja sitä kautta meistä kaikista, mutta minä en uskaltanut. Kirja-arvioissa naamioiduin satunnaiseksi lukijaksi ja henkilöhaastatteluissa kaikkitietäväksi kertojaksi. Jos olin yhtään enemmän läsnä tekstissä, painoin lähetä-nappia silmät kiinni.

Objektiivisuus on harha, ja sekin on harha, että toimittaja tapaa haastateltavan ilman ennakko-oletuksia. Halusin kokeilla, mitä tapahtuu, jos en yritä mennä piiloon.