Perustuu Iiro Küttnerin tarinaan

1

Iso muovinen itäsaksalainen herätyskello pärähtää soimaan aamuseitsemältä. Iiro Küttner lyö kelloa kaksi kertaa ennen kuin saa sen sammumaan. Asunnon ikkunasta tulviva toukokuun valo muistuttaa graafisen suunnittelun pääsykokeista. Küttner hoitaa aamutoimet ja pukee päälleen. Ennen lähtöään hän ottaa herätyskellon ja laittaa sen takkinsa taskuun, koska pääsykoetehtäville varatussa koululuokassa ei ole kelloa.

Taideteolliseen korkeakouluun pääsee Kalliosta suoraan ratikalla. Perillä Küttner istuu pulpetin ääreen. Päivän ensimmäiseen tehtävään on annettu puoli tuntia aikaa. Küttner kaivaa herätyskellon taskustaan ja asettaa sen eteensä pöydälle.

Pitkän päivän jälkeen nuorukainen poikkeaa kotinsa viereiseen Valintataloon. Hänellä on periaate: peruselintarvikkeet maksetaan, mutta kun tekee mieli jotain luksusta, se pitää näpistää.

Kaupan eteisessä seisoo teatteriohjaaja Jouko Turkka kädet puuskassa. Hän tarkkailee täällä ihmisiä usein. Tällä kertaa Turkan vieressä seisoo myös teollisuusvartija.

Se saa Küttnerin sisuuntumaan. Hän päättää näyttää, että on tarkkailevaa parivaljakkoa näppärämpi. Kallen mätitahna ja leikkeleet siirtyvät hyllyltä taskuun. Kylmäarkun kulmalla Küttner kääntyy kohti kassaa ja pyyhkäisee vielä ison juuston muiden herkkujen sekaan. Tasku venyy tavaran määrästä, Küttnerin käsi mahtuu hädin tuskin sen sisään. Hän astelee kohti kassaa ja sen takana seisovaa tarkkasilmäistä kaksikkoa. Sitten taskussa pärähtää.

Küttner tajuaa, että aamuherätyksestä on tasan kaksitoista tuntia. Vartija toljottaa lähestyvää nuorukaista, jonka taskussa soi. Samoin Turkka pistävillä silmillään. Kassa on koko ajan lähempänä. Käsi etsii kellon hälytyksen sulkevaa vipua, mutta taskussa on liikaa tavaraa. Küttner yrittää hakata kellon rikki. Pienin liikkein. Mahdollisimman lujaa. Mätitahna lotisee sormissa.

Kassan kohdalla herätyskellon itäsaksalainen muovikuori antaa periksi. Kello vaikenee. Küttner maksaa ostokset vapaalla kädellään. Turkan ja vartijan hämmentyneet katseet saattelevat ulos asiakkaan, joka on niin rehellinen, että sillä on taskussa oma varashälytin.

Aalto-yliopiston Elokuvataiteen lasiseinäisessä ryhmähuoneessa istuu viisi opiskelijaa. Tänään paneudutaan tarinoihin ja niiden kerrontaan. Käsikirjoituksen professori Iiro Küttnerin kurssin osallistujat ovat kukin valinneet käsiteltäväksi yhden elokuvan.

Aamupäivällä on katsottu Stephen Frearsin ohjaama epookkidraama Valheet ja viettelijät (Dangerous Liaisons, 1988).

”Tuli kiire lähteä lounaalle heti elokuvan jälkeen, kun itketti. Nyt onneksi päästään siitä analyysin avulla”, Küttner sanoo.

Valheet ja viettelijät valinnut opiskelija esittelee teoksen taustoja. Elokuva perustuu Choderlos de Laclosin kirjeromaaniin Vaarallisia suhteita (Les liaisons dangereuses), joka ilmestyessään vuonna 1782 aiheutti Ranskassa skandaalin kuvaamiensa aristokratian seksiseikkailujen takia.

”Tämä perustuu kirjeisiin, joita kirjailija väittää tosiksi. Hän sanoo muuttaneensa kaikki nimet, mutta on todella epäselvää, onko tarina totta vai ei. Siihen on lisätty vielä esipuheen esipuhe, jossa kustantaja varoittaa uskomasta mitään, mitä kirjassa sanotaan”, opiskelija kertoo.

Küttner kommentoi:

”Tää on aikaansa edellä. Nää henkilöt on kuin kausisarjojen paskat, moraalittomat päähenkilöt.”

”Nää on kuin Nuija ja Tosinuija superälykkäinä versioina.”

”Näähän on terroristijohtajia, jotka tuhoaa noita nuoria.”

Oppilaat luettelevat käsikirjoitusteorioita. Küttner keskeyttää:

”Puhutaanko ensin mieluummin itse elokuvasta?”

Tässä kohtaa minun on poikettava mukaan tarinaan. Minua on vaivannut jo vuosien ajan se, miten fiktiosta puhuminen kääntyy usein seuraaviin kysymyksiin.

Mikä on totta ja mikä keksittyä? Milloin niiden keskinäinen suhde on hyvä? Onko oikein käyttää tositapahtumia tarinoiden aineksena? Mihin muuhun voi tarinansa perustaa?

Samoja kysymyksiä pohdittiin, kun joitakin vuosia sitten osallistuin Iiro Küttnerin käsikirjoituskurssille. Muistan opettajan aarteen, merkintöjä täyteen tussatun VHS-kasetin, jolla hän todisti, ettei Milos Formanin elokuvassa Amadeus (1984) päähenkilö ole Mozart vaan tämän katkera kilpailija Salieri.

Tuolla kurssilla Küttner kertoi tarinan, joka oli esimerkki tarinoiden kertomisesta. Sen päähenkilö oli hän itse nuorena miehenalkuna, joka halusi päästä opiskelemaan, näpisti elintarvikkeita ja oli vähällä jäädä kiinni uhmakkuutensa takia.

Lopuksi Küttner kääntyi yleisönsä puoleen:

”Mikä tässä tarinassa on totta ja mikä ei?”

2

Ötököitä. Taivas on mustanaan ötököitä. Professori Iiro Küttner työntyy askel askeleelta syvemmälle aluskasvillisuuteen. Hän kiroaa, ettei ehtinyt suunnitella matkaa paremmin. Amazonin sademetsässä ei ole kuultu Offista.

Rautakyntiset tiibetiläiset rituaalihansikkaat raivaavat tietä viidakkoon, mutta hyönteisiä niillä ei nappaa. Niiden lisäksi Küttner sieppasi kotoa hattuhyllyltä vanhan Kanarialta ostetun hellehatun. Kännykkänsä hän vaihtoi viimeisessä kylässä tietoon kohteensa sijainnista.

Tiedelehden uutinen sysäsi hänet liikkeelle. Eteläamerikkalainen tutkijaryhmä oli saanut selville, etteivät lepakot lennä kaikuluotauksen varassa. Sen sijaan lehtikuonolepakon perimästä oli löytynyt aminohappoyhdistelmä, jonka ainoa tehtävä oli koodata onnekkuutta.

”Kun puolisokeat ja miltei umpikuurot lehtikuonolepakot muuttavat lentorataansa, ne tekevät sen hetken mielijohteesta”, Küttner kirjoitti perheelleen jääkaapin oveen. ”Lähden onneani etsimään. Finlandia Junior ei voi jäädä sattuman varaan!”

Küttner pyyhki hikeä otsaltaan. Mitä jos teoria ei pidä paikkaansa? Entä jos jo sovittu verensiirto aiheuttaa komplikaatioita? Hän ei voisi palata tyhjin käsin.

Professori havahtuu, kun yksi kantajista puhkeaa kiihtyneeseen puheeseen. Oksien välistä pilkistää suuri musta aukko.

Küttner sytyttää soihdun ja astuu luolaan. Lattia jalan alla painuu vähän enemmän kuin pitäisi, ja professori kierähtää juuri turvaan putoavan seinän alta. Soihtu sammuu, ja Küttner tajuaa hellehattunsa jääneen seinän toiselle puolelle. Tämä ei ole elokuvaa.

Kaukaa kuuluu ääntä. Küttner astuu syvemmälle luolaan, ja kun hänen silmänsä hitaasti tottuvat sen hämärään, hän näkee jotain kaunista: luolan katto on täynnä lepakoita.

Tammikuussa Iiro Küttner pesee kasvojaan Aalto-yliopiston vessassa. On välitunti, ja Etelä-Amerikka tuntuu enemmän unelta kuin muistolta. Finlandiaakaan ei tullut.

Professori palaa luokkaan ennen oppilaita. Ikkunan edessä lentelee unelias kärpänen. Mistä se on tänne tullut? Küttner menee ikkunan luo päästääkseen kärpäsen ulkoilmaan. Ennen kuin hän ehtii edes ajatella, hän nappaa sen salamannopealla liikkeellä suuhunsa ja nielaisee.

Käsikirjoituskurssilla ilmaan heitetty arvoitus kulkee mukanani kahdeksan vuotta, kunnes tapaan Iiro Küttnerin uudestaan. 50-vuotias professori istuu työtuolissaan, tuijottaa kattoon ja puhuu opetusmetodistaan, jota hän kutsuu stand up -lähtöiseksi.

Metodiin kuuluvat niin itsensä nolaaminen kuin valheesta kiinni jääminen. Käsikirjoituksen professori uskoo nolanneensa itsensä useammin kuin kukaan muu opettaja.

Oppilaidenkin pitää päästä yli häpeän pelosta. Jos aikoo käsitellä tekstejään muiden kanssa, on kyettävä olemaan pelkäämättä. Yleensä tekstit syntyvät hämäristä, henkilökohtaisista syistä. Küttnerin syyt liittyvät hänen lapsuuteensa. Ehkä.

”Mulla oli vähän outo perhe, joka keräsi ympärilleen outoja tapahtumia. Oli paljon sellaista ihmeellistä Fanny ja Alexander -kamaa, mikä varmaan innosti kaikenlaiseen fabulointiin”, hän kertoo.

1970-luvulla Helsingissä ala-asteen aloittanut pikku-Iiro rakastui kouluun ensisilmäyksellä. Syy oli yksinhuoltajaäidin, joka oli estänyt poikaansa oppimasta lukemaan ennen kouluikää.

”Mun äiti oli aika omintakeinen tyyppi. Sillä ei ollut varsinaisesti mitään kasvatuksellista metodia, mutta tällaisen se oli jostakin keksinyt. En enää muista, miten se varsinaisesti tapahtui.”

Äidin konsti joka tapauksessa toimi. Koulu tuntui massiiviselta lahjalta. Eniten Küttner piti kirjoittamisesta.

”Tuntui kuin olisi luonut elämää. Kouluaineeni sijoittuivat usein Afrikkaan, lähinnä varmaan Tarzanin innoittamana. Kirjoitin höpöhöpöä, kun kerran voin.”

Höpöhöpöä Küttner kutsuu luontaiseksi tavakseen suhtautua kieleen.

”Että kun kieli nyt kerran on olemassa, niin perkele, täyteen käyttöön! Kaiken taiteen ytimessä on todellisuuden jäljittely. Mutta todellisuus on annettu meille jäljiteltäväksi monella eri tavalla. Minua kiinnosti pienestä pitäen, kuinka kauas kotoa kirjoittamalla voi päästä.”

3

Syksyinen sade huuhtoo mattokaupan ikkunaa Helsingin keskustassa. Sulkemisaika on jo mennyt, mutta 14-vuotias Iiro istuu hämärässä, muhkeaksi pinoksi kasattujen itämaisten mattojen päällä. Hän kuuntelee sadetta ja vaimeaa keskustelua, jonka sanoista ei saa selvää. Äiti on liikkeen takahuoneessa neuvottelemassa. Iiro tietää, että asia koskee enoa – ja Iiroa itseään. Koska Iiro on enonsa lähin elossa oleva miespuolinen sukulainen.

Kauppa kuuluu klaanille, jonka jäseniä Iiron enon vaimon sukulaiset ovat. Kahdeksan vuotta aiemmin eno murhasi vaimonsa, heidän molemmat poikansa ja itsensä. Suomalaiset sukulaiset pelkäsivät. Eivät kostoa, vaan sitä, että perheen nimi päätyisi lehtiin.

Ikkunaa pyyhkivä sade on kuin pesuvettä. Iiro muistaa, miten hän kuusivuotiaana hinkkasi äitinsä kanssa verta kirjoituspöydästä, jota vasten eno oli tappanut vanhemman poikansa. Pöydästä tuli Iiron kirjoituspöytä.

Kun Iiro oli täyttänyt 12, enon vaimon sukulaiset alkoivat monen vuoden tauon jälkeen soitella. Kyselivät, paljonko Iiro oikein täytti, onnittelivat syntymäpäivän johdosta, päivittelivät, miten se Iirokin on kohta jo mies. Siellä kaukana, mistä enon vaimon sukulaiset kerran lähtivät, mieheksi tultiin jo 15-vuotiaana.

Sälekaihdinten takana tupakansavun keskellä äiti juttelee vanhan ukon kanssa. Ukko polttaa kuin korsteeni. Niin polttaa äitikin. Äiti kysyy, onko tässä enää mitään tehtävissä. Ukko sanoo, että verikosto on mennyttä maailmaa. Että eivät sellaiset asiat Suomea koske.

Sitten se sanoo kuitenkin, että helvetin hyvä, kun tulit ajoissa puhumaan.

Arabianrannassa käsikirjoittajaopiskelijoiden keskustelu Valheista ja viettelijöistä on ajautunut umpikujaan. Opiskelijat väittelevät keskenään siitä, kuka oikeastaan on elokuvan päähenkilö: nuoren John Malkovichin esittämä Valmont vai Glenn Closen selvästi passiivisempi markiisitar de Merteuil.

Iiro Küttner rauhoittelee keskustelua. Käydään tarinan rakenne läpi ensin ja puhutaan henkilöistä lisää sitten, kun tarina on selvillä, hän ehdottaa.

Kärsivällisyys on syntynyt lukuisten käsikirjoituksia koskevien palaverien myötä. Küttner on ollut mukana 18 elokuvan, lyhytelokuvan tai tv-sarjan käsikirjoittamisessa. Kesken jääneitä projekteja on sitäkin enemmän. Tuotantopalavereissa hän on istunut tuhansia tunteja.

Sen jälkeen, kun Elokuvataiteen laitokselle perustettiin vuonna 1997 käsikirjoituksen linja, Suomeen on kasvanut jo muutama sukupolvi alan ammattilaisia. Ennen sitä Küttner kuului siihen harvalukuiseen elokuvantekijöiden joukkoon, joka elätti itsensä nimenomaan käsikirjoittamalla. Hän on kirjoittanut muun muassa Veikko Aaltosen elokuvan Tuhlaajapoika (1992) ja historiallisen kauhuelokuvan Sauna (2008). Elokuvatöiden lisäksi hän on kirjoittanut Puiden tarinat -satukirjasarjan. Siinä puut kertovat tarinoita ihmisistä.

Kokonaisen elokuvan rakentaminen omassa päässä voi viedä vuosia, eikä siitä makseta paljon. Esimerkiksi Suomen elokuvasäätiön käsikirjoitustuki on noin 4 000–8 000 euroa. Lisäksi kirjoittajat voivat saada apurahoja. Työnantajalta rahaa tulee ehkä ennakkopalkkiona, mutta varmuudella vasta, jos elokuva pääsee tuotantoon. Moni projekti kaatuu juuri siinä vaiheessa, kun käsikirjoittajan työ on valmis, ja usein syistä, jotka eivät liity itse käsikirjoitukseen.

Ehkä eniten toteutumattomia projekteja Küttnerillä on ollut Saunan ohjaajan AJ Annilan kanssa. Yhteistyö alkoi, kun Küttner oli mukana kirjoittamassa Annilan ohjaamaa Jadesoturia (2006). Küttner jätti projektin kolmen vuoden ja viiden käsikirjoitusversion jälkeen, koska ei enää kaikkien vaadittujen muutosten jälkeen hahmottanut ollenkaan, mistä tarinassa oli kysymys.

Aluksi Küttner ei halunnut nimeään lainkaan Jadesoturiin. Sitten elokuvan tuottaja ehdotti, että lopputeksteissä lukisi: ”Perustuu Iiro Küttnerin tarinaan.”

”Kreditointi oli luettavissa niin, että tämä jälleensyntyvästä muinaisesta kiinalaisesta miekkapyhimyksestä kertova elokuva perustuu tosiasiassa minun elämäntarinaani. Se oli niin kikatuttava ajatus, ettei siitä voinut kieltäytyä.”

4

Iiro Küttner ja AJ Annila kehittelevät käsikirjoitusta hankkeeseen, jonka Annilan tuntema kanadalainen tuottaja on antanut heille tehtäväksi. Elokuvan on tarkoitus perustua amerikkalaiseen Warrior Nun -sarjakuvaan. Se kertoo katolista kirkkoa palvelevaan eliittisoturiyksikköön kuuluvasta nunnasta Arealasta, joka taistelee helvetin voimia vastaan vähissä vaatteissa.

Alkuperäiset sarjakuvalehdet ovat niin höpsöjä, että yhteistyön ensimmäisten kuukausien aikana Annila ei suostunut antamaan niitä Küttnerille edes luettavaksi. Yhdessä kaksikko on onneksi saanut tuottajan vakuutettua siitä, että he tarvitsevat täysin vapaat kädet saadakseen tarinan toimimaan elokuvana. Heidän mielestään konsepti tarjoaa loistavan tilaisuuden äkkiväärän yliluonnollisen trillerin tekemiseen.

Kaikkein ainutlaatuisinta hankkeessa on ehkä se, että sen rahoitus on jo kunnossa.

Elokuva on tarkoitus rahoittaa pääosin teksasilaisen öljymiljonäärisuvun rahoilla. Perheellä on aikuinen poika, joka on sairaalloisen lihava. Poika on viettänyt pitkiä aikoja elämästään sairaalassa, lepuuttamassa valtavan elopainon rasittamaa sydäntään. Eräällä sairaalareissulla poika on saanut käsiinsä Warrior Nun -sarjakuvia ja ymmärtänyt uudelleen elämänsä tarkoituksen.

Poika on vaatinut isäänsä, suvun päämiestä, rahoittamaan sarjakuvaan perustuvan elokuvan. Isä ei mitä ilmeisimmin jaa poikansa innostusta sarjakuvaan, mutta hän ei ole vuosiin nähnyt poikaansa yhtä elinvoimaisena. Hän on ottanut selvää sarjakuvan elokuvaoikeuksista, jotka kuuluvat Annilan kanadalaiselle tuottajaystävälle.

Annilalle ja Küttnerille on karttunut jo paljon kokemusta Atlantin takaisista elokuvamarkkinoista ja erityisesti niiden arvaamattomuudesta. Molemmat ovat olleet mukana useissa hankkeissa, jotka on kuopattu viime hetkellä. He tietävät, milloin tilaisuuteen pitää tarttua.

Niinpä he ovat vain muutamassa kuukaudessa saaneet kasaan elokuvasuunnitelman, jonka takana kumpikin kehtaa seistä. Heidän Warrior Nun -elokuvansa kertoisi uskosta ja vapaasta tahdosta ja esittelisi päähenkilön, jonka esikuvana ei enää olisi mikään tusinapovipommi, vaan kaikkien aikojen anarkisti, Peppi Pitkätossu. Neuvottelut elokuvan roolituksesta ovat jo käynnistyneet.

Sitten Küttnerin iso harmaa itäsaksalainen puhelin pärähtää soimaan hänen taskussaan. Soittaja on Annila. Hän kertoo öljysuvun pojan saaneen sydänkohtauksen ja kuolleen.

”Puhutaan, että suomalaisissa elokuvissa on heikot kässärit. Olen pitkälti samaa mieltä”, Küttner sanoo ja sukii kädellä siilitukkaansa. Vika ei kuitenkaan hänen mielestään ole käsikirjoittajissa.

Ongelma on siinä, että kirjoittajan lisäksi niin moni muu elokuvan tekemisessä mukana oleva haluaa vaikuttaa käsikirjoitukseen. Harva ottaa kantaa vaikkapa elokuvan kuvaamiseen, mutta jokainen uskoo tietävänsä, miten hyvä tarina kerrotaan.

”Käsikirjoitus on tärkeä osa rahoituksen etsimistä, ja siksi sitä ovat muokkaamassa ja parantelemassa kaikki asianomaiset ammatinkuvaan katsomatta. Voi sanoa, että kotimaiset elokuvat eivät kerro parhaasta suomalaisesta käsikirjoitusosaamisesta, vaan niihin on taltioitu täkäläisen elokuva-alan kollektiivinen käsitys siitä, miltä hyvä elokuvakäsikirjoitus näyttää. Kansainvälisessä vertailussa se käsitys on kunnianhimoton, yleisöä aliarvioiva ja täynnä omituisia väärintulkintoja elokuvadramaturgiasta.”

Yhtä pitkää elokuvaa tehdään yleensä kolmesta neljään vuotta. Valtaosan elinkaarestaan elokuva on olemassa vain käsikirjoituksen eri versioina. Jos hyvin käy, elokuva kuvataan, ja alkaa jälkituotanto. Jos käsikirjoitusvaihetta ei lasketa, elokuvan tekeminen kestää puolesta vuodesta vuoteen.

”Olen leikkinyt ajatuksella, että jos se olisikin toisin päin. Käsikirjoitus tehtäisiin puolessa vuodessa, kerralla täysin valmiiksi, ja sen jälkeen elokuvaa kuvattaisiin noin kolme vuotta. Joka päivä kuvauksiin lampsisi uusia tyyppejä kertomaan, mistä he ovat tykänneet ja mistä eivät. Kun loputtomien uusien ottojen jälkeen osa ulkopuolisista vieraista olisi viimein tyytyväisiä, heidän tilalleen ilmestyisi uusia. Näin jatkuisi kolmisen vuotta. Kuvausryhmän jäsenet eivät voisi mistään päätellä, milloin heidän loputon työkeikkansa tämän yhden ja saman elokuvan parissa on valmis ja vihdoin päättyy.”

Kuinka moni järkevä ihminen lähtisi useamman kerran samaan leikkiin, jos elokuvia kuvattaisiin näin, Küttner kysyy. Käsikirjoittamisessa tällaiset työolosuhteet ovat hänen mukaansa kotimainen perusoletus. Osittain siksi Suomessa on edelleen vain vähän kirjoittajia, jotka ovat tehneet enemmän kuin yhden pitkän elokuvan.

”Eikä kotimainen käsikirjoittamisen osaaminen kohene näin. Työstä on yksissä tuumin tehty niin epäpalkitsevaa.”

Käsikirjoituksiin luvataan Suomessa tasaisin väliajoin panostuksia. Küttnerin mukaan Suomessa on ollut viimeiset 20 vuotta mahdotonta kuulla elokuva-alan juhlapuhetta, jossa sellaista lupausta ei tehtäisi. Viimeksi lupailu käynnistyi tanskalaisten tv-sarjojen todistettua, ettei maan pienuus ole mikään syy laadun puutteelle.

Elokuva- ja tv-pomojen juhlapuheet ahdistavat Küttneriä.

”Niiden kuuntelu on hirveätä sielusyöpää. Pahinta on kai se, että kun samaa asiaa hoetaan riittävästi, syntyy vaikutelma, että sille olisi todella tehty jotain. Elokuva-alan palkkatasoja on tuoreeltaan tutkittu, ja käsikirjoittajat ovat edelleen selviä peränpitäjiä. Apulaisjärjestäjätkin tienaavat enemmän ja paljon säännöllisemmin.”

Käsikirjoitusten halpuus kertoo Küttnerin mukaan kaiken tarvittavan niiden todellisesta arvostuksesta.

”Eivätkä käsikirjoittajan ammatilliset näkemykset kuvadraaman tekemisessä paljon paina. Osittain juuri siksi, että niistä tarvitsee maksaa niin vähän.”

5

12-vuotias Iiro tulee kotiin koristreeneistä. Hän menee keittiöön ja näkee äidin, joka on kovassa humalassa, vaikka on vasta tullut töistä.

Äiti kertoo, että työpaikalla kävi poliisi. Hän oli jäänyt yksin, kuten hän aina jäi, kun muut menivät lounaalle. Paikalle oli pelmahtanut joukko mustalaisia, jotka olivat kaupitelleet hänelle kukkia.

”Niin ja sitten osa niistä harhautti mua niillä kukkasilla”, selittää äiti.

”Ja kun ne häipyivät, tajusin, että kassasta oli viety rahaa. Poliisi puhutti mua koko iltapäivän.”

Iiro kysyy, kuinka paljon rahaa mustalaiset saivat saaliikseen. 7 613 markkaa, äiti sanoo.

Summa kuulostaa Iirosta tutulta. Hän menee keittiön laatikolle. Äiti säilyttää siellä ruutuvihkoja, joihin hän laskee, miten saisi perheen rahat riittämään. Laskelmat ovat Iirolle tuttuja. Kertaakaan hän ei muista nähneensä viivan alla lukua, jonka edessä ei olisi pitkää miinusta.

Iiro nostaa päällimmäisen vihkon esille. Hän näyttää äidille laskelmaa, jonka tämä on rustannut siihen edellisenä iltana. Viivan alla seisoo:

-7 613 mk.

Äiti tunnustaa.

”Et saa enää koskaan tehdä tämmöistä”, Iiro vannottaa.

”Mä oon alaikäinen. Jos sä joudut vankilaan, mulle ei jää ketään.”

Poliisit palaavat äidin työpaikalle vielä uudemman kerran. Äitiä ei syytetä mistään. Häneltä otetaan pois kassan avaimet.

Valheet ja viettelijät on saatu käsiteltyä. Iltapäivän ohjelmassa on professorin virkaan kuuluvia hallinnollisia tehtäviä. Iiro Küttner katselee työhuonettaan. Lattialla on laatikoita odottamassa elokuvataiteen laitoksen muuttoa Espoon Otaniemeen. Seinällä roikkuvat vielä kymmenet antiikkiset vihanneshakkurit, jotka ovat peräisin 1700- ja 1800-luvuilta.

Hakkurit ovat koristeellisia ja niitä on kaikenmuotoisia. Ne muistuttavat Küttneriä siitä, että jokainen kirjoittaja on erilainen, vaikka kaikkien työ onkin sitä samaa hakkaamista.

Työpöydällä on tietokone ja pino blu-ray-elokuvia ja piirtämisessä apuna käytettävä kasvoton puunukke. Koneen toisella puolella on vanha puinen lipas ja Raamattu. Tietokoneen yläpuolella roikkuvat teräväkyntiset rautahansikkaat, joita käytetään tiibetiläisen buddhalaisuuden rituaaleissa.

Küttner nostaa hansikkaat seinältä ja ujuttaa ne käsiinsä.

”Välillä laitan nämä käteen luennolle yllättääkseni oppilaat”, hän sanoo.

Työhuoneen viittaukset erilaisiin maailmoihin ovat inspiraation lähteitä. Käsikirjoittajan tehtävä on järjestää kaaosta. Tarinat syntyvät valitsemalla niihin sopivat elementit ja poistamalla muut.

”Tarina on joukko tapahtumia, joita sitoo toisiinsa erilaiset syy-seuraussuhteet. Tästä syntyvää kokonaisuutta yhdistää yksi päämäärä: loppu.”

Küttner uskoo tarinoiden kehittyneen sellaisiksi, jotta seuraavan kertojan on ollut helppo välittää niiden sisältämiä tärkeitä tietoja eteenpäin. Siksi looginen loppu on tärkeä. Siitä pystyy tarkistamaan, onko muistanut kaiken oikein. Niin kuin vitsissä.

”Tarinat miellyttävät ihmisiä, koska tiedämme kuolevamme jonain päivänä. Siksi rakenne, jonka loppu antaa merkityksen kaikelle sille, mikä sitä edeltää, on lohdullista kuultavaa.”

Todellisuus on kuitenkin eri asia kuin tarina. Sillä ei ole loppua.

”Yksittäiset tapahtumat, vaikka kuinka hätkähdyttävät, ovat yleensä pelkkiä anekdootteja, tapahtumia vailla mitään tarkoitusta.”

Siksi Küttner ei ole kirjoittanut oman elämänsä avainkokemuksia käsikirjoituksiinsa. Hän sanoo, että ei tiedä, mitä ne merkitsevät.

”Yleensä tykätään ajatella, että ihmisen muisti on lahjomaton arkisto. Paskat. Sehän on täynnä tarinoita, ja monet niistä ovat silkkaa valetta”, Iiro Küttner sanoo ja nojaa taaksepäin työtuolissaan.

Valheet, tarinat ja muistot ovat toistensa sukulaisia. Monet elokuvat ovat käyttäneet tätä sukulaisuutta polttoaineenaan. Yksi tunnetuimmista esimerkeistä on Epäillyt (Usual Suspects, 1995), jonka lopussa käy ilmi, että kuulusteltavana oleva rikollinen on sepittänyt päästään monet elokuvan juuri kuvaamat tapahtumat. Ideat tarinaansa ja sen yksityiskohtiin rikollinen on poiminut kuulusteluhuoneen ilmoitustaululta, pöydältä ja muualta ympäriltään.

Käsikirjoittajan työssä on paljon samanlaista valehtelua. Parhaat tarinat eivät Küttnerin mukaan kuitenkaan voi syntyä ilman pyrkimystä totuuteen ja henkilökohtaisuuteen.

”Ainoa, mikä yksittäisen ihmisen elämässä on totta, ovat ne asiat, jotka siinä toistuvat. Uudestaan uudestaan. Ne lopulta kertovat ihmisen tarinan.”

Tämä teksti on käsitellyt tarinoita ja niiden kertomista eri tavoin ja monesta eri suunnasta. Yksi tarinan muoto on kuitenkin jäänyt mainitsematta, vaikka se on koko ajan kulkenut hiljaa mukana. Journalismi on sekin tarinoiden kertomista.

Vaikka toimittajan tehtävä on välittää tietoa ja nojata totuuteen, perustuu myös hänen kertomansa valintoihin ja rajauksiin, siihen, mitä kerrotaan ja mitä jätetään kertomatta. Journalismissa tarinoiden pohjana ovat yleensä haastateltujen ihmisten omat muistot, anekdootit ja suulliset lähteet. Ihmisen valikoiva ja hatara muisti muokkaa todellisuudesta tarinoita.

Tämän artikkelin lomassa kursiivilla kerrotut tarinat perustuvat Iiro Küttnerin kertomiin juttuihin. Olen tehnyt niiden kerronnassa omat valintani ja rajaukseni. Olen värittänyt yksityiskohtia, häivyttänyt toisia ja keksinyt niitä ehkä myös omasta päästäni.

Olemme taas saman kysymyksen äärellä: mikä tarinoissa on totta ja mikä keksittyä?

Tähän kysymykseen päädytään hirvittävän usein. Paljon harvemmin pysähdytään miettimään, onko koko kysymys oleellinen. Auttaako se ymmärtämään, mitä juuri tällä tarinalla halutaan sanoa?

2
19
19 2
Jaa

Kirjoittajasta

Janne Sundqvist

Oliko se totta?

Kuulin Iiro Küttnerin näpistystarinan vuonna 2008. Ilmaan heitetty kysymys siitä, mikä oli totta ja mikä ei, jäi vaivaamaan. Tarina kuitenkin tarttui. Se on mielestäni esimerkki hyvästä kerronnasta: jännitteestä, tutun ja yllättävän suhteesta ja siitä, miten totuus ja fiktio sekoittuvat syy-seuraussuhteiksi, joita kutsumme tarinoiksi.

Samaan aikaan, kun poliitikoilta suvaitaan entistä härskimpää valehtelua, vaaditaan kirjailijoilta yhä useammin totuutta. Knausgård vei sen jo eksploitaation tasolle, mutta myös keksitympää fiktiota kirjoittavat joutuvat tilille tarinoidensa todellisuussuhteesta.

Itse tarina unohtuu helposti. Sen merkitys on usein muualla kuin viittauksissa todellisuuteen. Tähän halusin kiinnittää huomiota tekemällä jutun, jonka päähenkilö ei ole Iiro Küttner vaan tarina itse.

Haluan toimittajana tavoittaa taiteesta jotain sellaista, johon tavallinen uutisteksti tai henkilöhaastattelu ei ulotu. Taiteen taloudellisten reunaehtojen, taiteilijan motiivien ja teoksen pinnallisen kuvailun lisäksi minua kiinnostaa välittää lukijalle käsitys siitä, mitä taide voi saada aikaan.