Punk, teatteri ja t-paidat

Näyttämöllä zombienuken pää räjähtää näyttävästi palasiksi. Veri näyttää värjäävän pienen esitystilan, ja tuossahan pursuaa uskottavan näköinen kasa suolistoa.

On elävien kuolleiden yö. Sen on loihtinut yleisön eteen turkulainen nukketeatteritaiteilija Sirpa Järvenpää, 30. Esitys on oiva esimerkki paitsi aikuisille suunnatun nykynukketeatterin ulottovuuksista, myös pitkälle kehittyneestä materiaalien tajusta.

Kun Järvenpää ohjasi George Romeron zombiesplatteriin Night of The Living Dead perustuvaa lopputyötään, näyttämölle oli saatava verta, limaa ja suolenpätkiä.

Veri lensi kliseisesti ketsuppipullosta, mutta tomaattikastikkeen sijaan pulloissa oli vettä. Ketsuppi olisi sotkenut esiintyjät ja yleisön, mutta hämärässä valaistuksessa vesi oli aivan aidonnäköistä verta. Zombienuken räjähtävä pää puolestaan oli paperisilpulla täytetty ilmapallo.

Pursuavaa vatsan sisältöä ideoidessaan Järvenpää myöntää haaveilleensa spagetista ja tomaattikastikkeesta.

”Se olisi kuitenkin alkanut haista. Lopulta löysin koulun veistoluokasta rypyläistä lateksimössöä. Mikä hieno suolisto!”

Järvenpään lopputyöstä on aikaa jo vuosia. Tarinoissa siitä ja muista menneistä tuotannoista toistuu kuitenkin yksi kohtaus: asiat saadaan usein valmiiksi aivan viime hetkellä. Zombie-esityksessäkin keskeinen nukke oli ensi-illassa vielä maalista märkä.

Sirpa Järvenpään seuraava rooli on turkulaisen Tehdas Teatterin esityksessä Arabialainen yö. Se kertoo kohtaamisista ja vieraantumisista kerrostalon B-rapussa.

Valmistumisensa jälkeen Järvenpäästä on tullut yksi turkulaisen nukketeatterikentän keskeisistä ammattilaisista. Hän on ensisijaisesti näyttelijä, nukettaja.

Nykynukketeatterin esityksissä nukettajat ovat yleensä näyttämöllä, tyylilajista riippuen kokonaan mustaan huppuasuun piilotettuina, täysin esillä tai jotakin siltä väliltä.

Kun esitys toimii, katsoja kiinnittää joka tapauksessa huomionsa nukkeen ja uskoo siihen.

”Nukketeatterinäyttelijänäkin tuon roolin itseeni. Rooli on minussa, mutta nukke näyttää sen”, Järvenpää kuvailee.

Esiintyjänä Järvenpää on tosin tottunut olemaan myös suoraan katseiden kohteena. Hän laulaa punkia Seksihullut-bändissä, huutaa ja murisee, lyhyet vaaleat hiuksen heiluvat, esityksestä ei saa silmiään irti.

Siis nukketeatteria ja punkia. Järvenpää näyttää elävän syvällä kahdessa marginaalissa.

Nukketeatteri on Suomessa edelleen pienten yleisöjen teatteria, jonka kohderyhmäksi mielletään erityisesti lapset.

Turussa nukketeatteri on kuitenkin tärkeä osa teatterikenttää. Erityistä turkulaisesta nukketeatterissa on se, että niin moni esityksistä tehdään aikuisille.

Nukketeatterikaupungin on osaltaan synnyttänyt Turun Taideakatemia, joka tarjosi yli viidentoista vuoden ajan kandidaatti­tasoista nukketeatterikoulutusta ainoana kouluna Suomessa ja Pohjoismaissa. Osana ammattikorkeakoulujen rahoitusleikkauksia erillinen nukketeatterilinja sulautettiin pari vuotta sitten teatteri-­ilmaisun ohjaajan opintoihin.

Turkuun asettuneet nukketeatterin ammattilaiset ovat hiljalleen kouluttaneet itselleen oman yleisön.

”Nykyään osataan arvostaa jo esitysten dramaturgiaakin”, Järvenpää kiittelee.

Suomessa on kolme valtionosuusjärjestelmään kuuluvaa nukketeatteria: helsinkiläinen Sampo, tamperelainen Mukamas ja espoolainen Hevosenkenkä. Ne kaikki keskittyvät lastenteatteriin.

– Olin opiskeluaikoina vaihdossa Pietarissa, jossa nukketeatteria tehtiin vain lapsiyleisölle. Siellä sanottiin, että tee vain esitys aikuisille, mutta ei sitä kukaan tule katsomaan, Järvenpää muistelee.

Nukketeatterin noususta ja valtavirtaistumisesta kertoo osaltaan myös turkulaisen Aura of Puppets -verkoston marraskuussa 2016 saama näyttämötaiteen valtionpalkinto.

Verkostossa on mukana noin 45 taiteilijaa, siis suuri osa Suomen nukketeatteritaiteilijoista. Aktiivisia alan ammattilaisia arvioidaan olevan toista sataa.

Ensimmäinen Järvenpään koskaan tekemä nukke on vuodelta 2005. Hahmo näytti täytetyltä sukkahousupötköltä, mitä se tietysti olikin.

Koska kyseessä piti olla omakuva, Sirpa Järvenpää repi hiljattain saadusta onnittelukortista irti ylioppilaslakin ja asetti sen sukkahousupötkylän päälle. Siinä hän nyt oli, tuore oululainen ylioppilas ja tuleva nukketeatterin opiskelija.

Turun taideakatemian pääsykokeiden ennakkotehtävänä valmistunut nukke on jäänyt toistaiseksi ainoaksi omakuvaksi.

Nukketeatterilinjan pääsykokeissa kesällä 2005 kului yhteensä neljä päivää. Yhtenä tehtävänä Järvenpää improvisoi lennosta pienen esityksen. Sen suunnitteluun oli kyllä annettu aikaa, mutta jotenkin hän oli onnistunut sotkemaan aikataulut ja löysi itsensä raadin edestä lähes valmistautumattomana.

Onneksi takana oli vuosia nuorten taidekoulun teatteriryhmässä.

”Siellä tehtiin alusta alkaen töitä ei-perinteisesti. Ohjaaja poimi meille teksteistä kohtauksia, joiden pohjalta improvisoitiin.”

Teatteriin Järvenpää päätyi 12-vuotiaana, koska ”oli pakottava tarve”. Koulun kanssa oli käyty katsomassa teatteria. Sen jälkeen oli päästävä kokeilemaan itse.

”Tosin äitikin ihmetteli aluksi harrastusvalintaa, olin ilmeisesti jotenkin ujon oloinen.”

Improvisaatioon pohjaavasta työtavasta Järvenpää pitää edelleen eniten.

Usein vahvasti tekstipohjaisetkin näytelmät alkavat rakentua niin, että työryhmä käy tekstiä yhdessä läpi. Harjoituksissa kokeillaan erilaisia hahmoja ja roolituksia. Mietitään, mikä hahmo sopisi kenellekin näyttelijälle, miten se puhuisi ja miltä se näyttäisi nukkena.

Työskentelystä kertoessaan Järvenpää näyttää kuin vaistomaisesti nukkien liikkeitä käsillään ja muuntaa ääntään esitetyn hahmon tyyliseksi. Eleistä näkee heti, että taitava nukettaja ei aina tarvitse edes nukkeja. Käsiteatterissa esityksen luomiseen riittävät pelkät kädet.

Produktiot alkavat muotoutua usein jo vuotta ennen suunniteltua ensi-iltaa. Järvenpää nauttii eniten intensiivisestä harjoituskaudesta juuri ennen esitysten alkamista.

”On tietenkin hyvä laittaa asioita ajoissa muhimaan, mutta kyllä mun on joskus hankala asennoitua niihin ensimmäisiin tapaamisiin”, hän myöntää.

Vaikka harjoittelukaudet ovat usein tiiviitä ja lyhyitä, vaatii taiteilijan ammatti myös pitkäjänteistä ennakkosuunnittelua. Tämä johtuu apurahajärjestelmästä, jossa hakemuksiin täytyy liittää perusteelliset työsuunnitelmat. Haut ovat yleensä kerran vuodessa.

”Apuraha on aivan keskeinen elannon tuoja, mutta tulevaisuuden suunnittelu, se sujuu huonosti”, Järvenpää tuskailee.

Nyt hän tietää tulevat nukketeatterityönsä noin vuoden päähän.

Koko vuoden kattavia apurahoja riittää vain harvoille taiteilijoille. Produktiokohtaisten palkkioiden välissä Järvenpää on tottunut tekemään myös muita töitä.

Koska kyseessä piti olla omakuva, Sirpa Järvenpää repi hiljattain saadusta onnittelukortista irti ylioppilaslakin ja asetti sen sukkahousupötkylän päälle.

Ja sitten on tietenkin pieni t-paita-bisnes.

Järvenpää painaa itse Seksihullujen t-paitoja, jotka viedään bändin Facebook-sivulla käsistä. Jokainen paita on uniikki, sillä ne etsitään kirpputoreilta. Vaatteen hyvä kunto on perusvaatimus, ja ehdotonta plussaa se, jos paidassa on ennestään jokin höpsö printtikuva. Seksihullut-logo sopii täydellisesti sellaisen kylkeen.

Uniikkeja paitoja on tarjolla vähän ja jonkin aikaa Järvenpää piti jonotuslistaakin.

”Otin ihmisiltä kaikenlaisia toiveita ylös. Sitten lista paisui niin holtittomaksi, että siitä oli pakko luopua.”

Tavallaan t-paitojen tekeminen on jatkumoa nukketeatterilaisen materiaalirakkaudelle.

Materiaaleja opeteltiin tuntemaan jo koulun harjoitustunneilla. Opiskelijat saattoivat saada eteensä esimerkiksi huivin. Sitten perehdyttiin tekstiilipalan liikkeeseen ja pohdittiin, millaisen hahmon siitä saisi.

Nukketeatterintekijän ammattitauti onkin helppo arvata: käsistä riistäytynyt materiaalien keräily.

”Haaveilen työhuoneesta”, Järvenpää nauraa.

Seksihullut tunnetaan yleisesti bändinä, joka oli ihan pakko perustaa – nimen takia.

Järvenpää oli käynyt punk-keikoilla jo Oulussa, mutta Turkuun muutto mullisti livemusiikin tarjonnan. Keikoilla hän tutustui samassa koulussa kuvataidelinjalla opiskelevaan Jyrki Nissiseen.

– Alettiin seurustella. Ja seurustellaan edelleen.

Seksihullut oli Nissisen idea. Kolmen soittajan kokoonpano veti ensimmäisen keikkansa vuonna 2007, ennen ensimmäisiä treenejä. Järvenpää liittyi bändiin laulajaksi vähän myöhemmin.

Sitä ennen hän oli laulanut lähinnä lapsikuorossa.

– Tai olinhan ollut Oulussa myös bändikoulussa, jossa soitin rumpuja ja lauloin. Rumpuja olisin harjoitellut mielellään enemmänkin, mutta koulussa oli sellainen periaate, että ei saanut soittaa, jos ei osannut.

Bändi on ollut kasassa lähes kymmenen vuotta. Siinä esiintyminen on tuonut Järvenpäälle valtavasti itseluottamusta. Levyarvioissa Järvenpään ääntä on kuvailtu esimerkiksi termillä räkäinen, mikä ei punkpiireissä ole välttämättä negatiivinen ilmaus. Järvenpää itse ilmaisee asian näin:

”Olen alkanut löytää omaa ääntäni. Tuntuu hyvältä osata jotakin asiaa.”

”Rumpuja olisin harjoitellut mielellään enemmänkin, mutta koulussa oli sellainen periaate, että ei saanut soittaa, jos ei osannut.”

Punk-kritiikkien lukeminen tuntuu genren ulkopuolisesta helposti rajulta kokemukselta. Tekstityyli saa olla yhtä rosoista ja ilmaukset yhtä julman suoria kuin itse musiikissa. Näin voi olla silloinkin, kun kritiikin on tarkoitus olla ylistävä.

Järvenpää ei vaikuta loukkaantuvan sanamuodoista.

”Itse asiassa murskakritiikki voi olla hyvinkin inspiroivaa”, hän sanoo.

Nukketeatterikentällä Järvenpää on tosin saanut tottua varsin hyvään julkiseen palautteeseen. Turkulaisen, nukketeatteriin keskittyvän Tehdas Teatterin esitykset ovat yleensä erittäin mietittyjä ja laadukkaita. Panostus näkyy kiittävinä kritiikkeinä ja täyttyvinä katsomoina.

Syksyllä 2015 Järvenpää nuketti Juliaa Aura of Puppets -kollektiivin Romeossa & Juliassa. Mukana oli parisenkymmentä ammattilaista, mikä tarkoittaa nukketeatteriksi valtavaa produktiota.

Shakespearen klassikko siirtyi ohjaaja Merja Pöyhösen käsissä linnoista kaatopaikalle, jossa rujon näköiset nuket käyttivät päihteitä ja toisiaan. Tekstinä oli Paavo Cajanderin vanha, runollinen suomennos, jonka kontrasti näyttämön roskaiseen todellisuuteen oli valtava.

Julian hahmo kehittyi vaiheittain, samoin kuin Heini Maarasen rakentama nukkekin. Järvenpää löysi äänestään hennon mutta määrätietoisen Julian. Nuoressa tytössä oli vahva tahto ja kaatopaikan kaaoksessakin usko johonkin parempaan.

Kun ilmaisutapana on pienemmän yleisön teatteri, tekijöiltä voi odottaa kantaaottavuutta. Järvenpää pidättäytyy julistamasta. Kyse ei ole sisällön puutteesta vaan esittämistavasta.

Paasaus on pannassa, huumorin pilkahdus auttaa aina.

”Ei ole kovin tehokasta huutaa, että turkki on murhaa. Jos näin haluaa sanoa, asiasta kannattaa kaivaa esitykseen esiin eri puolia”, Järvenpää luonnehtii.

Kun Järvenpäätä kuvattiin tätä juttua varten marraskuussa, hän oli juuri palannut keikkareissulta Tanskasta ja paranteli nirhamia silmäkulmassaan. Pikku onnettomuuteen olivat syynä ainakin molempiin käsiin kasatut matkatavarat, huomion hetkeksi vanginnut näyteikkuna sekä jalkakäytävältä täysin yllättäen alas johtaneet portaat.

Seksihullujen keikoilla Järvenpää näyttää yhtä aikaa raivoisalta ja onnelliselta.

Keikkailua Järvenpää ei pidä työnä, mutta ei hän ajattele käyvänsä duunissa teatterissakaan.

”Minulle tämä kaikki, teatteri ja bändi, on samaa kokonaisuutta. Se ei tunnu työltä, koska en malttaisi olla hetkeäkään poissa. En ryhmän enkä itseni takia.”

Ehkä punkbändissä soittamista ei voi kutsua työksi siksikään, että siitä ei useinkaan saa palkkaa. Jo bensarahojen pyytäminen voi olla vaikeaa, Järvenpää myöntää.

Homman viehätys on aivan muualla.

”Bändissä pääsen paikkoihin, joihin en muuten pääsisi ja tapaan ihmisiä, joita en muuten tapaisi.”

Keikoilla majoitus löytyy usein järjestäjän tai yleisön jäsenen sohvalta. Elämäntapaan liittyy vieraanvaraisuutta ja jakamista. Punk näyttää marginaaliselta vain, jos sitä katsoo ulkopuolelta.

Teatterintekijänä Järvenpää suunnittelee hiljalleen omaa sooloteosta. Sen aihe ei ole vielä selvillä, mutta siitä ei pidä olla huolissaan. Aihe löytyy kyllä. Se tarjoaa jonakin päivänä itseään elokuvassa tai kirjan sivulla.

0
4
4 0
Jaa

Kirjoittajasta

Mari Areva

Meille toimittajille sanotaan usein, että on syytä erikoistua johonkin tiettyyn aihealueeseen ja pyrkiä tietämään siitä niin paljon kuin mahdollista. Olen periaatteessa samaa mieltä, mutten käsitä, miksi erikoistumisalueita pitäisi valita vain yksi.

Olen opiskellut yliopistossa englantilaista filologiaa, mediatutkimusta, taidehistoriaa ja sosiaalipolitiikkaa, muutamia aineita mainitakseni. Näitä kaikkia ja erityisesti niiden yhdistelmää tarvitsen jatkuvasti työssäni kulttuuritoimittajana.

Rakastan uutisia ja sitä ruumiillista kiihtymyksen tunnetta, kun käsissä on tärkeä uutisaihe ja deadlineen aikaa 15 minuuttia. Journalistisessa työssä minua kuitenkin hämmästyttävät eniten ihmiset, jotka suostuvat auliisti haastateltaviksemme, vaikkei virka sitä heiltä edellyttäisi. He kertovat osaamisestaan, näkemyksistään, elämästäänkin. Ilman heitä journalismi olisi kuivaa kansliapuhetta.

Viimeksi haastattelupyyntööni on vastannut myöntävästi nukketeatteritaiteilija ja punklaulaja Sirpa Järvenpää. Hän sopi epäröimättä tapaamisen senkin jälkeen, kun olin puhelimessa todennut epämääräisesti katsoneeni häntä aika paljon. Siis esiintyjänä, mutta tämän ehdin täsmentää vasta myöhemmin.

Taustani on seitsenpäiväisessä alueellisessa sanomalehdessä. Olen työurani aikana ollut nimikkeeltäni esimerkiksi uutistoimittaja, kulttuuritoimittaja ja kulttuurisivun tuottaja. Nykyään kerron olevani Turussa asuva vapaa toimittaja.