Sonya & Sonja eli se pieni ero

Jonain päivänä tämä kaikki on sinun. Tämä näyttämö, nämä merkitykset, nuo viittaukset.

Jonain päivänä sinä voit katsoa vaikka Netflixiä lavalla niin, että se on vain Netflixiä lavalla. Ei mitään muuta. Ei mustan ihmisen kapinaa, ei kannanotto valkoista näyttämökulttuuria vastaan, ei rodullistetun provokaatio.

Ainoastaan Netflix.

Jonain päivänä se on vain melaniini ihossasi. Jonain päivänä ketään ei enää kiinnosta, mistä olet kotoisin. Kukaan ei kysy sitä bussipysäkillä.

Jonain päivänä festivaali tilaa sinulta tanssiteoksen, jonka ei tarvitse näyttää sellaiselta tanssiteokselta, joita olemme lavoilla tottuneet näkemään. Jonain päivänä sinäkin opit unelmoimaan muusta kuin kahden tonnin apurahasta ja kämpästä.

Näin unelmoi tanssija Sonya Lindfors. Tai näin hän minulle kertoi Kiasman ikkunapöydässä marraskuussa lukuun ottamatta aloituslausetta, jonka keksin itse. Minulla ei ollut lupa kysyä tarkentavia kysymyksiä. Jos en ymmärtänyt – no, sellaista se on.

Olin soittanut Sonyalle noin kuukautta aikaisemmin. Halusin tehdä hänestä jutun. En kuitenkaan perinteistä haastattelua, vaan sellaisen, jossa asetelmat käännetään niin ympäri kuin lehtijutussa on mahdollista.

Kun Sonya vastasi puhelimeen, hän kuulosti ärtyneeltä kuullessaan, kuka soittaa. Tulkitsin sen johtuvan Helsingin Sanomiin kesällä kirjoittamastani esseestä. Kritisoin siinä Sonyan vastinetta kritiikkiin, jonka Hufvudstadsbladet oli julkaissut hänen viime keväänä Zodiakissa esitetystä tanssiteoksestaan Noble Savage.

Sonyan mielestä kritiikki oli värittynyt, koska kriitikko oli ihonväriltään ja identiteetiltään valkoinen. Vääriä asioita oli kehuttu, eikä teosta ollut käsitetty oikein, Sonyan tekstistä saattoi päätellä.

Minua ärsytti valkoisuuden nostaminen framille. Onhan ihmisellä nyt hyvänen aika muitakin identiteettejä kuin ihonväri – ja hyvällä taiteella useampia mahdollisia tulkintakehyksiä kuin yksi. Tuntui, että sillä, kuka sanoi, oli enemmän väliä kuin sillä, mitä sanottiin.

Sonya taas ilmaisi esseeni ilmestymisen jälkeen kirjoittamassaan Facebook-päivityksessä, että olin sekoittanut asiat pahan kerran. En päässyt asioissa syvemmälle enkä tiedostanut omia etuoikeuksiani. Jutun subteksti oli Lindforsin mukaan perussuomalainen. Ajatuksia emme asiasta silloin vaihtaneet.

En maininnut esseestä mitään puhelimessa, kuten en mistään muustakaan tematiikkaan liittyvästä. Halusin, että Sonya saisi määritellä, mistä puhutaan. Sillä tavalla vastasin, kun hän kysyi, mitä oikein ajan takaa. Hän saisi kysyä minulta mitä vain, mutta hänen ei olisi pakko. Ainoa pyyntöni oli, että jos hän ei kysyisi, hän kertoisi jossain vaiheessa, miksi.

Minä kirjoittaisin, mutta kaikki hänen kommenttinsa ja huomionsa tulisivat osaksi juttua. Jotta rakenteet, merkitykset, viittaukset ja ennakkoasenteet saataisiin näkyviksi. Minun värittynyt katseeni.

Sonya suostui, palkkiota vastaan.

Hän saapuu Kiasmaan parikymmentä minuuttia myöhässä – opetushommia – ja tilaa vihersmoothien ja cappuccinon. Päällä on sininen kauluspaita ketjukuviolla ja mustat housut.

Hän ehdottaa, että keskustelisimme Google Docsin avulla, kirjallisesti, mutta minulla ei ole tietokonetta mukana. Käynnistän nauhurin.

”Minkä takia sä halusit haastatella mua, tässähän paljastuu varmasti monta asiaa, jos lähdetään tästä liikenteeseen?” Sonya kysyy.

”No mähän en varsinaisesti haastattele sua.”

”Niin mä voin kysellä kysymyksiä.”

”Niin, tai kertoa, mistä haluat.”

Jos tämä olisi tavallinen lehtijuttu, kirjoittaisin todennäköisesti tähän, kolmanteen jaksoon, tiiviin kertomuksen haastateltavani lapsuudesta ja henkilöhistoriasta. Se on ärsyttävä tottumus, joka tulee selkäytimestä kuin aristoteelinen dramaturgia tai tonaalinen säveljärjestelmä. Ja joka useimmiten tuntuu toimivan.

Tämän verran Sonya kertoi kysymättäkin puolentoista tunnin keskustelussamme:

harrastanut showtanssia viisivuotiaasta lähtien 15 vuotta

on sitä mieltä, että tausta vaikuttaa hänen erityiseen mieltymykseensä suoria nilkkoja kohtaan

• toinen vanhemmista Kamerunista – muiden haastatteluiden perusteella olisi helppo selvittää, kumpi, mutta se tuntuisi sääntöjen rikkomiselta

• saattaa olla asunutkin siellä tovin, koska puhui ”Kameruniin takaisin menemisestä”

yksi veli, joka on pitkä ja pukeutuu hiphoptyyliin

• opiskellut Teatterikorkeakoulussa ja valmistunut sieltä

• opettaa TeaKissa antirasistista feminismiä ja dekolonisaatiostrategioita

• luokkakaveri Jarkko Partanen opettaa dramaturgiaa – Sonya on sitä mieltä, että hänet lokeroidaan ihonvärinsä ja sukupuolensa perusteella toisin kuin valkoiset mieskollegat

• tehnyt ainoat kaksi Suomessa nähtyä tanssiteosta, joissa on vain mustia tanssijoita, Noirin ja Noble Savagen

Jos minulla olisi ollut lupa, olisin kysynyt opinnoista, muista ammatinvalintamahdollisuuksista, lisää Kamerunista, Teatterikorkeakoulusta, pitikö hänen hakea monta kertaa, miten vanhemmat suhtautuvat tanssijanuraan, onko hän läheinen vanhempiensa kanssa, mitä hän tykkää syödä aamupalaksi, millainen oppilas oli koulussa, viihtyikö, kiusattiinko, kiusasiko, mitä veli tekee, oliko muita harrastuksia kuin tanssi, oliko kavereita ja millaisia he olivat, kenelle voisin mahdollisesti soittaa lisäkysymyksiä varten, onko lemmikkejä, millaisessa kodissa asui lapsena, entä nyt, onko sisustusihmisiä, entä rutiinit, monelta herää mieluiten, ahdistaako kaamos, onko neurooseja, mitä lukee juuri nyt, milloin itki viimeksi, ihminen, jota ihailee, miettiikö kuolemaa usein.

”Yritetääs näin”, Sonya sanoo.

”Mitä jos sä vaikka teet teosarvion? Esimerkiksi Liikkeellä marraskuussa -festarilla oli tosi monta sellaista teosta, jotka jollain tavalla neuvottelee jonkin muunkin kuin sellaisen länsimaisen taidekontekstin kanssa. Miten sä lähdet liikkeelle siitä?”

”Mä en oo tehnyt tanssista arvioita, mutta mä teen arvioita klassisesta musiikista. Ne kontekstit on jonkin verran erilaiset, ja klassinen musiikki on varmaan eniten periferiassa juuri näissä kysymyksissä”, selitän ja kerron, että kritiikkiä kuin kritiikkiä tehdessäni yritän lukea ja selvittää mahdollisimman paljon.

”Mutta jos sä kysyt”, jatkan, ”että miten mä toimisin siinä vaiheessa vaikkapa, jos mä menisin jostakin näistä teoksista tekemään arvion, niin se on silleen vaikee kysymys, koska mä en oo ihan varma, et voiko ihminen päästä niistä omista rajoistaan pois. Vaikka mä miten yrittäisin, niin pystynkö mä näkemään sen teoksen mistään muusta katseesta kuin mikä mulla itellä on.”

En tietenkään haluaisi, että asia olisi niin. Kyseessä on jonkinlainen paradoksi: ihminen on oman katseensa ja sen kautta muodostuvan mielipiteen vanki, mutta samaan aikaan hänen katseensa on muualta opittu.

Koska Sonya ei ole vielä keskeyttänyt minua, kerron hänelle esimerkin nykymusiikista – kuuntelemme keskimäärin mieluummin Händeliä kuin Wennäkoskea, koska se on meille tutumpaa. Olemme tottuneet Mozartiin ja mozartmaisiin rakenteisiin ja sointuihin, tonaaliseen sointimaailmaan, jonka viisivuotias lapsikin tunnistaa – jolle hän on altistunut. Pidämme miellyttävinä asioita, jotka ovat riittävän tuttuja ja vain sopivasti yllättäviä. Tästä syystä ”pitäminen” ei ole mikään kovin luotettava mittari millekään.

”Mä oon ehdottomasti tota samaa mieltä”, Sonya sanoo.

”Olen puhunut tosi paljon just tosta tunnistamisen kokemuksesta liittyen koko tähän toiseusasiaan. Taiteilijat usein kuvittelevat olevansa jollain tavalla vapaita. Tutkijat tai kirjoittajat kokevat olevansa vapaita. Mutta me koko ajan toimitaan tässä yhteiskunnassa, jossa on tosi vahvat ideologiat ja arvomaailmat. Mä oon pohtinut sitä tosi paljon, että mikä on esimerkiksi kriitikon tehtävä. Jos tavallaan se mun käsitys hyvästä ja mun käsitys arvokkaasta on täysin sidoksissa siihen koulutukseen, minkä mä oon saanut.”

Koulutukseen, joka perustuu pitkälti kuolleiden valkoisten miesten teorioihin.

”Derridan ja Jeesuksen, Foucault’n ja Lacanin.”

Tähän samaan sortuvat kriitikotkin. Uskoakseni juuri tästä syystä Sonya kirjoitti Koko Hubaran pitämään Ruskeat tytöt -blogiin vastineen Noble Savagesta kirjoittaneelle kriitikolle. Hän antoi ymmärtää, että teosta ei ollut tehty kyseiselle kirjoittajalle. Tausta oli väärä.

Mutta vaikka ajattelenkin, että ihmiset ovat omien kokemustensa, koulutustensa, kontekstiensa vankeja, minusta Lindforsin kirjoitus tuntui kohtuuttomalta. Eihän hän voi määrätä, kenelle julkinen teos on tarkoitettu. Olisi kauhea ajatus, että taiteilija kertoisi, kelle hän taidettaan tekee, kuka sitä saa kokea. Siinä on jotain totalitaristista, taiteen vastaista, mustavalkoista… Taide on aina tekijäänsä isompi.

Hesariin kirjoitin:

”Hän [Sonya Lindfors] kirjoitti: ‘Minulla on vain yksi ehdotus: mielestäni kriitikon olisi hyvä tiedostaa oma positionsa dominoivan kulttuurin edustajana erityisesti kirjoittaessaan toiseudesta tai vähemmistöistä oli kyse ihonväristä, seksuaalisesta suuntauksesta, sukupuolesta tai jostain muusta.’

Viisaita sanoja. Hämmentävää on vain se, että kriitikko kirjoitti heti tekstinsä toisessa kappaleessa: meidän valkoisten täytyy ravistella ja kyseenalaistaa omaa ajatteluamme.

Eikö tämä ollut juuri sitä oman positionsa tiedostamista ja näkyväksi tekemistä? Miten kriitikko voisikaan tämän todettuaan kirjoittaa muusta kuin omasta, vajavaisesta valkoisen perspektiivistään?”

Noble Savage oli loppuunmyyty ennen kuin ehdin hankkia omat lippuni siihen, joten en nähnyt esitystä. Tiesin siitä toki paljon asioita erilaisten kirjoitusten perusteella, mutta silti: minä puhuin teoreettisella tasolla.

Kiasmassa Sonya kertoo ajatusleikeistä, joita Noble Savagen harjoituksissa tehtiin. Tarkoituksena oli kehittää päänsisäisiä utopioita, jotain sellaista, mitä ei ole eikä koskaan ole ollut.

Se oli todella vaikeaa. Kun yrittää ajatella jotain olematonta, sanat nousevat vastaan. Ne asettuvat tottumiinsa uomiin ennen kuin ehtii edes, niin, ajatella. Ne blokkaavat sen, minkä tietää olevan jossain. Rakentavat muurin näköalojen eteen.

Ei voi nähdä väriä, jota ei ole. Ei voi puhua kuin miehistä, naisista ja niistä muista. Ei ole määritelmiä. On vain sanoja, jotka rajoittavat sisäänsä sen, mikä meille on mahdollista.

Ja kuitenkin niiden ja muiden vajavaisten ja koulutuksen läpäisemien ilmaisumuotojen kautta piti yrittää luoda sellaista dramaturgiaa, joka ei määrittyisi suhteessa Hollywood-draaman aristoteeliseen kaavaan, ei brechtiläiseen, ei valmiiksi määrättyyn kaanoniin.

Ja vaikka yrittäisi paeta niitä, ne ovat siellä silti. Kun tunnistamme tuntemattoman, se määrittyy aina suhteessa johonkin tuttuun. Harjoituksissa vitsailtiinkin tästä – että hyvä teos on aina sellainen, jossa on jotain tuttua, mutta se jättää kuitenkin olon, että kaikki eivät ymmärtäneet aivan samaa, että siinä oli jotain juuri vain minulle, ja myös jotain vähän outoa, mutta ei kuitenkaan liikaa. Ei liikaa eksotiikkaa. Ei liikaa atonaalisuutta, ei liikaa Aristoteleen oppien ulkopuolisia elementtejä.

Oli vaikeaa paeta katsetta, joka kertoo jo etukäteen sen, mikä on viihdyttävää, mikä on tarpeeksi eksoottista ja riittävän tuttua. Mikä kelpaa osaksi hyvää, kuratoitua kansallista taidekenttää. Sitä jota käydään ihailemassa suomalaisena riippumatta siitä, mistä se on inspiraationsa saanut. ”Oi että, Pekka Halonen, huhhuh!”, kuten Sonya sanoi.

Miten toimia silloin, kun ei haluaisikaan pelata suhteessa tuttuun, vaan tehdä jotain aivan muuta? Kun ei halua puhutella keskimääräistä tanssiyleisöä, vaan ehkä jopa aiheuttaa tunteen, että tämä teos ei ole juuri sinulle? Se on vaikeaa.

Sitä Sonya kuitenkin halusi yrittää. Ja sitä kriitikko ei käsittänyt.

Näin minä käsitin, että Sonya asian käsitti asiasta minulle Kiasmassa kertoessaan.

”Välillä mä mietin et onks tää…”, sanon. ”Kun ihmisessä on niin helvetisti niitä identiteettejä ja mä ajattelisin et taide myös puhuu niin monesta eri suunnasta. Niin sit mä mietin et onks tää valkoisuus se oleellisin.

”Mun mielestä se oleellinen liittyy nimenomaan siihen tottumukseen ja kokemukseen”, Sonya vastaa.

”Se liittyy siihen, että sulla on kokemus, että sä oot käynyt katsomassa teatteria tai musiikkia ja sulla on kokemus, että sä kuulut tänne…

”Mut mistä sä tiedät? Ai niin mä en saanu kysyy. Sori.”

Sonyan mielestä asiassa on syytä erottaa rakenteellinen ja yksityinen taso. Yksityisesti jokin asia voi olla valkoiselle ystävälle hankalampi, mutta silti rakenteellinen taso on normiltaan hyvin valkoinen. Sellainen, että valkoinen otetaan itsestään selvänä, muut etnisenä.

Ja juuri siksi minun oli vaikeaa lukea vastinetta, jossa Sonya puhutteli nimenomaan ”valkoista kriitikkoa”, hän arvelee. Siinä ikään kuin rodullistettiin myös minut.

Noble Savagen pointti on, että me ei puhuta vain mustuudesta ja toiseudesta, vaan me käännytään katsomaan sitä valkoisuutta, jolloin sille pitää antaa nimi, jolloin se kritiikin vastine oli dramaturgisesti perkussiivinen isku. Että jos sulle tulee fiilis siitä, että sä oot pohtinut, niin se oli koko sen jutun pointti.”

Ahaa!

Sonyan mukaan valkoisten ihmisten on aika oppia toisinaan sietämään valkoisen haurautensa aiheuttamia emootioita. Hän kertoo pitävänsä työpajoja, joissa varoittaa ihmisiä stressistä, joka puhkeaa kun he tajuavat oman rotunsa, oman valkoisuutensa. Sitä rodullistetut ihmiset ovat kokeneet koko ikänsä, joten heidän nahkansa on paksumpi, Sonya huomauttaa.

Vastaan, että valkoisen haurauden termiä voidaan tehokkaasti myös käyttää vaientamaan keskustelu täysin. Jos esitän kysymyksen siitä, yritetäänkö tässä vaientaa jonkun ääni, voidaan vastaukseksi sanoa, että olen vain vaipunut valkoisen haurauden tilaan ja koen ahdistusta siitä, että minulta yritetään ottaa pois etuoikeuksiani.

Vaikka eihän kukaan tiedä, miltä minusta tuntuu?

”Mä joudun tosi paljon kouluttamaan ihmisiä liittyen tähän mustuuteen. Mä oon lukenut tosi paljon. Mä voisin jo siirtyä eteenpäin ja tehdä muita asioita, mutta we’re not there yet, joten nytkin mä istun sun kanssa tässä ja käyn näitä asioita läpi.”

”Vaikka mehän ei oltu sovittu mitään.”

”Ei ei, mutta tavallaan siis se, liittyen esimerkiksi siihen sun Hesari-tekstiin, niin tässä on totta kai sellaista hiertymää, mikä mua kiinnostaa. Se on tärkeetä, että se tulee artikuloiduksi, että jos tästä tulee joku antologia, se on olemassa olevaa tekstiä. Tämä keskustelu on käyty, kirjoitetaan se ylös ja yritetään päästä eteenpäin näissä asioissa.”

Kun Sonya kysyi, miksi minä halusin tavata, vastasin, että pyrkimyksestä ymmärtää. Sanoin, etten tiedä, onko se mahdollista, mutta kuten esseessänikin kirjoitin, minua pelottaa muunlainen maailma. Haluaisin uskoa, että ihminen pystyy tavoittamaan sen, mitä toinen ajaa takaa.

Vaikka niiden ideologisten, vajavaisten sanojen kautta.

Eniten mietin, onko ihminen samanlainen vai erilainen. Kuinka paljon minua ja kaimaani Sonyaa erottaa, etunimemme kirjoitusasun lisäksi?

Me olemme suunnilleen samanikäisiä, korkeakoulutettuja helsinkiläisiä. Keskustelumme perusteella me ajattelemme monesta asiasta hyvin samansuuntaisesti: hyvä–huono-akselin perverssiydestä, taiteilijoiden näennäisestä vapaudesta, taiteen monitulkintaisuudesta suhteessa tekijäänsä, kuolleiden miesten kansoittamasta teoriakehyksestä kouluissa, joissa olemme opiskelleet, ja tämän kehyksen vaikutuksesta omaan ajatteluumme ja tapaamme tehdä.

Siitä, miten vaikeaa on unelmoida asioista, jotka eivät liitykään niihin kaikkiin kehyksiin, jotka meille on opetettu.

Ihonvärin lisäksi on niin paljon muutakin. Paljon sellaista, jolle ei edes ole sanoja.

Sonya sanoi, että on erotettava rakenteellinen ja yksityinen taso. Silti tuntuu, että pelkästään jompaakumpaa tarkastelemalla paljon asioita jää huomiotta. Näin esimerkiksi minulle tapahtui, kun kirjoitin esseetäni Helsingin Sanomiin. Tarkastelin Sonyan kirjoittamaa vastinetta periaatteellisella tasolla. En nähnyt nyansseja.

Rakenteellinen määrittelykin on vain ennalta sovittu tapa purkaa asioita osiin. Tuntuu, että toisinaan pelkkiä rakenteita tarkastelemalla ihmisten henkilökohtaiset tarinat hukkuvat ja sorrutaan yksinkertaistuksiin.

Siksi rakenteellista hahmotuskykyä pitää jatkuvasti kehittää ja kyseenalaistaa. Me näemme tietyt alistetut ryhmät ja identiteetit, toisia emme. Niiden pelkän olemassaolon hahmottaminen saattaa olla hankalaa, koska Jeesus, Derrida, Ahmed, Butler tai joku muu ei ole tehnyt teorioita, joiden perusteella voisimme jälleen muodostaa uuden opitun tavan nähdä.

Lopulta kyse on kai siitä, uskommeko, että ihminen on ensisijaisesti yksilö vai tiettyjen ryhmien edustaja.

Pelkän rakenteellisen tarkastelun kautta näkee ryhmän mutta hukuttaa ihmisen sen takana.

Ennen tapaamistamme olin ajatellut, että Sonya saattaisi olla minulle todella ilkeä. Ehkä hän tenttaisi minua vaikkapa omista tekemisistään, antirasistisista teorioista tai dekolonisaation strategioista, ja jos en muistaisi jotain, haukkuisi minut toimittajana. Tankkasin hänen nettisivujaan ennen tapaamista. Mietin, saakohan hän minut itkemään.

Toisaalta pohdin, että ehkä hän puhuukin jostain aivan muusta. Säästä vaikka. Tai ruuasta. Jostain yleismaailmallisesta. Siitä ”ihan mistä vaan”. Tai mitä jos hän on vain hiljaa?

Ei hän ole. Ei hiljaa eikä ilkeä. Ei, vaikka voisi, esimerkiksi, kun kerron hänelle omasta ”erilaisuuden kokemuksestani”. Lapsena koin itseni erilaiseksi Itä-Helsingissä, koska soitin selloa ja vanhempani ovat viulisteja. Olin ainoa. Mustiakin oli enemmän kuin muusikoiden lapsia.

Mutta ”erilaisuudesta” on ollut minulle myös hyötyä, sanon. Kerron Sonyalle, että olen pystynyt hyödyntämään tätä ”erilaisuuttani” kulttuuritoimittajana vaikkapa klassisen musiikin kritiikkejä tehdessäni. Eikö Sonyakin tee juuri niin? Vaikka tässä keskustelussa?

Kuvittelen, että Sonyan ääni kohoaa vähän ja että hän on ärtynyt loppukeskustelun ajan, mutta myöhemmin huomaan nauhalta, ettei se pidä paikkaansa.

Hän ainoastaan sanoo:

”Mut se, että sä teet klassisesta musiikista kritiikkiä on ihan täysin eri, koska jos sä vaihdat maata, vaihdat lehteä, sit sä voit valita toisin, mut mä en voi pois valita mustuutta. Mua aina hämmentää, että valkoiset ihmiset on vähemmistö tässä maailmassa. Mihin tahansa mä meen, olin mä Thaimaassa, Jenkeissä, Beninissä, Ruotsissa, wherever, valkoisuus on silti normi. Jotenkin ton imperialismin myötä siitä on tullut globaali normi, niin että kun mä oon Beninissä jossain pienessä kylässä, jossa ihmiset on mua paljon tummempia, niin jopa siellä kaikki ihmiset mainoksissa on mun näkösiä tai paljon vaaleampia.”

”Enkä mä sitä…”, sanon. Toivon, etten olisi sanonut mitään. Nyt se on nauhalla ja minun on pakko kirjoittaa se juttuun. Nolottaa.

”Nyt tuli varmaan valkoinen hauraus, mut mun vertaus oli tosi ontuva”, jatkan.

”Niitä asioita ei voi silleen verrata. Mutta mä yritin jotenki kömpelösti selittää, että joskus niillä asioilla, omilla kokemuksilla saa tilaa itselleen, mitä ikinä muuten ei voisi saada.”

”Saan joillekin, mutta mä vaan koen, että mä en pääse eroon siitä mustuuden framesta”, Sonya vastaa.

”Mitä helvettiä mä tekisin, jos mulla ei olisi jotain tällaisia näkymättömiä askeleita, joita mun pitää päästä? Se jo ehdottaa jotain sellaista hierarkkisuutta, että mun pitää päästä tonne, sit seuraava askel, sit seuraava askel, sit seuraava askel, mut mitä mä tekisin, jos mulla ei olisi tota?”

Katsoisit Netflixiä lavalla? Vai kuitenkin jotain, jolle ei vielä ole sanoja? Jotain, jota kukaan ei tunnistaisi tanssiksi, mutta kuitenkin se olisi sitä?

Viikko tapaamisemme jälkeen Tieteen talolla järjestetään Suomen arvostelijain liiton Kriitikkopäivä, johon minut on pyydetty puhumaan tulevaisuuden musiikkikritiikistä. (Sattumalta Sonya oli puoli vuotta sitten saman järjestäjän tilaisuudessa puhumassa rodullistamisesta.)

Puhun rakenteista, klassisen musiikin konservatiivisuudesta, tasa-arvon ja monipuolisuuden ihanteista osana yleistä laadun arviointia ja siitä, miten hyvän ja huonon määritelmät ovat vääristyneitä tapoja tarkastella asioita.

Toisiksi viimeisessä powerpointissa on Sonyan sitaatti hänen vastineestaan ”valkoiselle kriitikolle”.

Kerron, että vielä kesällä minua ärsytti vastine, mutta olen muuttanut kantaani. Kunpa muutkin kuin Sonya kirjoittaisivat.

”Paras mahdollinen kritiikki on kritiikkiä, jolla on väliä”, sanon.

”Siitä näkökulmasta Höblän kriitikon kritiikki oli juuri sitä. Tuli tarve keskustella ja puhua.”

Pohtia, millainen on se maailma, jossa elämme nyt. Vasta sen jälkeen on mahdollista ehdottaa jotain parempaa.

Sonja ja Sonya keskustelevat

Teksti Sonya Lindfors

Syksyllä 2016 Sonja Saarikoski soittaa minulle. Puhelimessa hän kuulostaa hieman pelästyneeltä esitellessään itseään ja juttuideaansa. Olen juuri matkalla harjoituksiin.

”Haluaisin tehdä susta sellaisen erilaisen jutun, ‘sun ehdoilla’” Saarikoski sanoo. ”Sellaisen, joka me tehdään yhdessä.” Hän kertoo minulle haluavansa tehdä jotain uutta ja erilaista. Sellaista, mitä ei ole koskaan kokeillut aikaisemmin.

Kiinnostavaa.

Kysyn Saarikoskelta, mikä hänen motiivinsa on. Miksi hän haluaa haastatella minua? Mikä minussa kiinnostaa?

Saarikoski kertoo hieman hämmentyneenä kysymyksestä olevansa kiinnostunut minusta ja ajatuksistani. Ja haluavansa ymmärtää minua.

En sano hänelle mitään, mutta jään miettimään hänen motiivejaan ja sitä, onkohan jäänyt jotain hampaankoloon.

Nimittäin me olemme kohdanneet aikaisemmin. Tavallaan.

En tunne Saarikoskea henkilökohtaisesti, mutta viime keväänä analysoin Facebook-sivullani hänen tekemäänsä juttua Helsingin Sanomiin (liitteenä lopussa). Juttu nimeltä ”Saako kukaan enää sanoa mistään mitään” kritisoi viimeaikaista diskurssia marginalisoitujen ihmisten oikeuksien esiin nostamisesta. Tämä Saarikosken mielestä rajoitti sananvapautta.

Mutta kenen sananvapautta?

Jutussa Saarikoski viittasi vastineeseen, jonka kirjoitin Noble Savage -teoksen kritiikistä. Saarikoski ei tosin ollut nähnyt teosta, mutta vastine närkästytti hänet. Samoin kuin Koko Hubaran kritiikki Laura Lindstedtin Oneironista. Jutussa minut ja kirjailija Koko Hubara asetettiin ”kokemusasiantuntijapositioon” vasten liutaa professoreita ja ”todellisia” asiantuntijoita.

Saarikoski peräänkuulutti jutussaan sananvapautta, mutta yksittäisen taiteilijan vastine kriitikolle oli ylittänyt jonkin näkymättömän rajan. Sananvapaus ei näemmä ulottunutkaan ihan kaikkiin.

Palaan takaisin syksyyn 2016 ja puheluun Saarikosken kanssa. Saarikoski ei mainitse sanallakaan Hesarin juttuaan, minun Facebook-statustani, Noble Savage -teosta tai edes diskurssia toiseudesta. Mutta hän haluaa kohdata minut kasvotusten. Ja kirjoittaa minusta. Hän haluaa ymmärtää minua, ehkä jopa paljastaa minut.

Olkoon niin.

Lupaudun tulemaan mukaan juttuun kanssatekijänä. Kirjoitus tulee osaksi Suomen kulttuurirahaston toteuttamaa antologiaa, joten pyydän jutusta pienen kirjoituspalkkion. Tämä ei Saarikosken mukaan ole mahdollista. Sanon, ettei minulla freelancerina ole aikaa kirjoittaa juttua ilmaiseksi. Samalla ihmettelen alkuperäistä ajatusta – minun pitäisi kirjoittaa itse itsestäni ilmaiseksi juttu SKR:n julkaisuun. Luulisi, että SKR:llä olisi mahdollisuus maksaa pieni kirjoituspalkkio freelancerille. Mutta ei. Siispä kiitän Saarikoskea kiinnostuksesta ja kieltäydyin kohteliaasti.

Parin päivän päästä Saarikoski kuitenkin palaa asiaan. Yllättäen palkkio onnistuukin ja hän haluaa ehdottomasti minut mukaan. Niinpä sovimme päivän, jolloin tapaisimme.

Tapaamme 12. marraskuuta Kiasmassa, jonne juoksen suoraan opetuksista. Olen myöhässä. Kaimani odottaa minua kahvilassa nauhurin kanssa. Hän vaikuttaa jännittyneeltä. Istahdan alas pöytään ja tilaan kahvin ja smoothien.

Olemme sopineet, että Saarikoski ei kysy mitään ja minä saan valita puheenaiheemme. Olin miettinyt jo etukäteen, että puhuisimme rakenteista. Toki olisin voinut valita toisinkin, mutta juuri rakenteellisten tasojen ymmärtäminen tuntuu olevan Saarikoskelle kuten niin monelle muullekin haastavaa.

Puolentoista tunnin ajan keskustelemme ”neutraaliudesta”, kriitikkoudesta ja taiteilijuudesta sekä siitä, miten asiat, joista nautimme tai joita pidämme hyvinä, ovat useimmiten asioita, joita tunnistamme. Puhumme tunnistamisen ja tunnistamattomuuden paradoksaalisuudesta.

Emme tunnista tunnistamatonta. Tuntemattoman tunnistaminen tapahtuu vain jotain tunnistettavaa vasten.

Minua ja kaimaani yhdistää moni asia. Keskustellessamme Kiasman kahvilassa voisimme hyvin olla kaksi kollegaa tai ystävää lounaalla. Puhumme samaa akateemista kieltä, keskustelemme suomalaisen taiteen kaanonista. Välillä naureskelemme kuolleiden valkoisten miesten hegemonialle.

Juuri tästä syystä rakenteellista tasoa on niin vaikea hahmottaa.

Ihonvärini tai mustuuteni ei tuossa Kiasman kahvilassa vietetyssä iltapäivässä näyttäydy esteenä tai ongelmana. Tai ei luultavasti ainakaan Saarikosken perspektiivistä.

Mutta juuri tämä on etuoikeutta.

Etuoikeus on sitä, ettei tarvitse miettiä tai ei tule ajatelleeksi.

Ei tule ajatelleeksi omaa etnistä taustaa, sukupuolta tai sen ilmenemismuotoa, seksuaalista suuntautumista, toimintakykyä, kieltä tai jotain muuta ominaisuutta. Koska ne eivät herätä huomiota, ne eivät ”pysäytä flow’ta”, ne eivät poikkea kulttuurisesti sovitusta ”normista”.

Keskustelun puolivälissä ajaudumme puhumaan mustuudesta ja valkoisuudesta. Valkoisuus terminä on Saarikoskelle haastava. Häntä ahdistaa se, sillä hän ei identifioidu valkoiseksi. Tai ainakaan valkoisuus ei ole hänelle mikään määrittävä tekijä. Yritän kertoa hänelle, että juuri siitä on kyse.

Jokainen meistä on oman elämänsä keskipiste, oman elämänsä normaali. Minun mustuuteni ei ole minulle henkilökohtaisena kokemuksena yhtään sen enempää määrittävä tekijä kun Saarikoskelle hänen valkoisuutensa.

Mutta joka kerta, kun astun kotiovestani ulos, astun maailmaan, joka määrittää minut ”toiseksi”. Minulla, toisin kuin Saarikoskella, ei ole varaa valita, identifioidunko mustaksi vaiko en. Yhteiskunta määrittää sen puolestani.

Olen pienestä pitäen tottunut olemaan ”se musta tyttö”. Kukaan ei kysynyt minulta, olenko sinut tämän määritelmän kanssa. Näin rakenteellinen opressio juuri toimii. Mustuus on etnistä mutta valkoisuus ei. Ja sanaa valkoinen ei saisi edes käyttää.

Kerron Saarikoskelle valkoisuusnormista ja ”the great narrative of whitenessista” eli valkoisuuden suuresta narratiivista, joka lävistää taidekäsityksemme ja -instituutiomme. Valkoisuusnormissa ei ole kyse pelkästään ihonväristä vaan se on laaja ja kompleksinen ideologinen kenttä. Se on tiettyjen arvojen ­(kuten tasa-arvo tai demokratia), tiettyjen ominaisuuksien (kuten sivistyneisyys,

koulutus, älykkyys ja kauneus) mieltämistä ja omimista ”länsimaisiksi”,

”eurooppalaisiksi” eli valkoisiksi.

Valkoisuus on neutraalia ja näkymätöntä mutta samalla toivottua.

Sama pätee taiteessa. Muu kuin valkoinen länsimainen taide ei ole edes ”taidetta”. Ainakaan ilman etuliitteitä. Silti meidän ”suuret taiteilijamme” ovat käyneet vuosisatoja inspiroitumassa ja ottamassa vaikutteita Aasian, Afrikan tai Amerikan taiteista ja kulttuureista. Vain tämän ”valkoisen käyttöliittymän” kautta ”primitiivisten kulttuureiden sivistymättömistä tuotoksista” voi tulla korkeakulttuuria. Koko tämä keskustelu on vaikea ja monimutkainen, sillä vaikuttuminen, vaikutteiden ottaminen ja omiminen, mestareilta oppiminen ja kopioiminen ovat aina olleet läsnä valkoisessa eurosentrisessä taiteessa. Siksi onkin tärkeää puhua kaanoneista ja jatkumoista, joihin asetumme.

Keskustelu harhailee hetken aikaa, mutta palaamme takaisin Saarikosken epämukavuuteen valkoisuuden kanssa. Yritän selittää, että hierarkisia asetelmia ei voi purkaa, ellei niitä tee näkyväksi. Ja niitä ei voi tehdä näkyväksi, ellei niitä sanoita.

Meidän on tunnistettava, mitkä arvot, estetiikat ja ideologiat informoivat meidän käsityksiämme hyvästä tai arvokkaasta. Tai neutraalista. Mikä tai ketkä ovat keskiössä.

Hetkittäin Saarikoski tuntuu olevan puolustuskannalla. Minua alkaa uuvuttaa keskustelu, jonka olen käynyt kymmeniä kertoja eri konteksteissa. Perustelen, selitän, siteeraan mustia ajattelijoita, olen pedagoginen ja omasta mielestäni rauhallinen. Saarikoski ei tunnu ymmärtävän, että juuri tämä on se kohta, mikä erottaa meitä juuri tuona hetkenä Kiasman kahvipöydässä.

Vaikka hän ei ollut määrittänyt etukäteen keskustelumme puheenaiheita, tarve pyytää minut haastateltavaksi oli kummunnut juuri tuosta tarpeesta ymmärtää minua ja kenties ”toiseuttani”.

Mustuus ei ole määrittävin tekijä siinä, kuka on Sonya Lindfors. Tai ainakaan se ei olisi, jos saisin itse päättää. Silti joudun jatkuvasti selittämään, avaamaan ja purkamaan omia kokemuksiani ihmisille, joka ovat valkoisia. Joudun tekemään manööverejä, väistöliikkeitä, pukeutumaan ”ammattimaisesti”, etteivät vartijat seuraisi, käyttämään sivistyssanoja, olemaan nopea, pedagoginen, akateeminen ja uskottava (joita toki olenkin).

Ilman näitä etuoikeuksia en istuisi Saarikosken kanssa Kiasman pöydässä käymässä tätä keskustelua. Ymmärrän myös, että kaikki tämä on niin käsittämätöntä ja absurdia, että sitä olisi vaikea ymmärtää, ellei se olisi osa jokapäiväistä elämääni.

Noble Savage, teokseni viime keväältä, yritti käsitellä mustuutta niin että se ei olisi selittävää suhteessa valkoisuuteen. Niin että valkoisen katsojan tai kriitikon kokemus ei olisi keskiössä. Niin ettei teos keskittäisi suurta valkoisuuden narratiivia, vaan siten että me tekijät ja meidän kokemuksemme voisi olla kerrankin keskiössä. Kirjoittamani vastineen tarkoituksena oli tehdä eksplisiittisesti näkyväksi tämä hiertymä.

Sen sijaan, että vastine olisi saanut keskustelua aikaan normeista tai siitä, minkä kaanonin käsitämme ”taiteeksi”, moni lukija tarttui samaan asiaan kuin Saarikoskikin.

Valkoisuuteen.

Se pysäyttää minut joka kerta.

Tarjoilija tulee sanomaan, että kahvila sulkeutuu, joten päätämme keskustelun. Olen uupunut mutta helpottunut. Olin valmistautunut paljon pahempaan. Myös Saarikoski vaikuttaa helpottuneelta. Ehkä meitä molempia jännitti.

Samalla, kun kävelen kotiin, ajattelen, että ehkä tämä keskustelu oli tärkeä käydä. Kun se tulee osaksi SKR:n antologiaa, ehkä se samalla asettuu viralliseen taidekritiikin kaanoniin. Ehkä joku lukee sen ja oivaltaa jotain. Ehkä olemme ihan askeleen lähempänä tasapuolisempaa keskustelua ja monimuotoisempaa maailmaa.

Sonya Lindforsin Facebook-status 12.6.2016

Pari viikkoa sitten hesarista otettiin yhteyttä. Mulle ehdotettiin live keskustelua HSTVssä. Aiheena mikäs muukaan kuin kulttuurinen appropriaatio. Kysyin, että mikä mun positio tässä keskustelussa olisi. Tulisinko edustamaan toiseutta? ’’Toista ääripäätä”? Puolustamaan fiktiivistä vähemmistöpositiota? Ja totta tosiaan, tarkoituksena oli tuoda minut keskustelemaan kantasuomalaisen mieskirjailijan kanssa, joka teoksessaan käsittelee muslimien kotiutumista…

”Eri näkökulmia siis toki, mutta ajatuksenani on kuitenkin pyrkiä väittämään sellaista A-studio-tyylistä vastakkainasettelua,”

Hmm…

En mennyt.

Tämän jälkeen minua kysyttiin juttuhaastatteluun, mutta se peruttiin, koska ”oli päällekkäisyyksiä” tulevien juttujen kanssa. Tänään hesarissa oli Sonja Saarikosken kirjoittama juttu, jossa jälleen kerran menevät sekaisin sananvapaus, poliittinen korrektius, samaistuminen, safespaces, etuoikeudet ja moni moni moni muu asia. Jutun subtekstinä ovat kaikista appropriaatiota, toiseutta ja etuisuuksia käsittelevistä keskusteluista samoin kuin perussuomalaisesta politiikasta tutut:

”MULLA ON OIKEUS!”

”ENÄÄ EI SAA MITÄÄN SANOA PRKL!”

”MÖKS”

”TÄÄ ON SENSUURIA, KYLLÄ MÄ SAAN NÄIN TEHDÄ!”

”TÄÄ UHKAA MUN SANANVAPAUTTA!”

”KAIKKI TULKINNAT ON OIKEITA TULKINTOJA”

Nimenomaan TULKINTA on noussut esiin useissa keskusteluissa.

Kun hetki sitten käytiin keskustelua Kiasman omistaman Jenni Hiltusen Grind teoksen ympäriltä museonjohtaja Leevi haapala rajasi ensin: ”Hiltusen taideteos ei siis käsittele saamelaisuutta, vaan jäljittelee ja kommentoi ylilyövästi viihdekoneistoa, jossa eri kulttuuriset merkit sulautuvat yhdeksi ja samaksi globaaliksi viihteeksi”, (tarkoittiko tämä sitä, että saamelaisten tulkinta teoksesta oli siis väärä?)

Pari viikkoa myöhemmin blogissa tehtiin tarkennus: ”Jos alkaisimme museona sensuroimaan esillä olevia teoksia tietyn ryhmän toiveesta tai vaatimuksesta, taiteen esittämisestä tulisi mahdotonta. Sen sijaan instituutiona haluamme korostaa moniarvoisuutta, rohkeutta tulkintoihin ja vapautta myös esittää teoksia, jotka eivät aina ja jokaisena aikana miellytä kaikkia. Kiasma on instituutiona paikka tulkinnoille – niin taiteilijoiden kuin yleisönkin.”

SENSUURI MAINITTU.

TULKINTA MAINITTU.

VAPAUS MAINITTU.

Plöts.

Palaan hesarin juttuun ja kaimaani Saarikoskeen.

Saarikoski mainitsee olevansa etuoikeutettu. Etuoikeuden tiedostaminen tai sanominen ääneen ei vielä muuta mitään. Se ei muuta Saarikosken juttua vähemmän syrjiväksi tai tarjoa hänelle ”vapaudut etuoikeuksista”-korttia kuten ei minullekaan se, että olen musta nainen tarkoita sitä ettenkö voisi olla rasistinen, seksistinen tai syrjivä.

Antirasistisuus ja feministisyys ovat praktiikoita, joita pitää jatkuvasti harjoittaa ja ylläpitää. Rekontekstualisointi, omien etuisuuksien tiedostaminen ja ravisteleminen on vaikea ja kivinen tie, jossa ikävä kyllä name droppailu ja omien etuisuuksien maininta ei itsessään riitä.

Sonja Saarikoski, mistä positioista käsin kirjoitat? Mitkä ovat piilevät ideologiat/estetiikat/arvomaailmat? Ketkä ovat asiantuntijoita, keitä siteerataan?

Ja jutun nimi on:

SAAKO KUKAAN ENÄÄ SANOA MITÄÄN?

Kuka on tämä ”kukaan” joka ei enää saa sanoa mitään? Sinäkö itse?

Se siitä etuoikeuksien tunnistamisesta.

Name droppailusta.

Saarikoski lainaa Kokoa ja minua tekstissään ja on jopa soittanut Marian Abdulkarimille. Meidän vastapainona jutussa viitataan Jurgen Habermaniin, Alf Rehniin ja Jonathan Chaithiin. Jutun asetelmassa Marianista, Kokosta ja itsestäni tulee kokemusasiantuntijoita, jotka asetetaan professoreita, teoreetikoita ja TODELLISIA asiantuntijoita vasten.

(Hohhoijakkaa.)

Saarikoski viittaa myös Marjut Jyrkiseen, joka kertoo ”että joskus identiteetin vahvistaminen voi tapahtua tieteellisen näkemyksen kustannuksella.”

Mutta hyvä Saarikoski, kyse EI ole identiteetin vahvistamisesta vaan siitä, että me elämme hierarkisessa yhteiskunnassa, joka on lähtökohtaisesti eriarvoistava.

Saarikoski näyttää paneutuneen aiheeseen, mutta taaskaan ei päästä pintaa syvemmälle. Hän ei analysoi miksi jotkut ryhmät tarvitsevat safe spaceja tai miksi instituutioihin vaaditaan diversiteettiä. Hän ei mieti minkä takia instituutiot ovat homogeenisiä. Hän ei kysy ketä tai kenen tuntemuksia suojellaan, kenen kokemukset eivät ole tärkeitä. Hän on huolissaan siitä,  ”ettemme voi samaistua ihmisiin, joilla on erillainen tausta kuin itsellämme.” Todellisuudessa ne jotka eivät kuulu valtaväestöön joutuvat samaistumaan, integroitumaan ja assilimoitumaan jatkuvasti. Mutta tässä Saarikoski ei ole huolissaan.

Viitteet:

Sonja Saarikosken essee Helsingin Sanomissa: http://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000002905705.html

HBL:n Tove Djupsjöbackan kritiikki Noble Savage -teoksesta: https://www.hbl.fi/artikel/rappt-och-modigt-om-kolonialism/

Sonya Lindforsin vastine valkoiselle kriitikolle Ruskeat tytöt -blogissa: http://www.lily.fi/blogit/ruskeat-tytot/vieraskyna-musta-nayttamo-valkoinen-katse

Sonya Lindforsin toimittama kokoelma TOISEUS 101 – Näkökulmia toiseuteen: http://urbanapa.fi/wp-content/uploads/2012/10/TOISEUS-101-n%C3%A4k%C3%B6kulmia-toiseuteen.pdf

0
64
64 0
Jaa

Kirjoittajasta

Sonja Saarikoski

Millaisia kirjotuksia sä tekisit, jos sulla ei olisi tarve päästä johonkin tiettyyn lehteen duuniin tai tarve saada siitä rahaa tai tarve siihen, että se puhuttelee jotain tiettyä ryhmää, tai tarve olla ymmärrettävä? Näin kysyi Sonya Lindfors minulta, kun olimme jutelleet reilun tunnin valkoisuudesta, mustuudesta, fiktiosta, Jeesuksesta, Judith Butlerista, klassisesta musiikista, tanssista ja siitä, mikä on kulttuurijournalismin mestarikurssi.

Eniten me puhuimme utopioista. Että mitä jos voisikin kuvitella kaikki olemassa olemattomat värit ja tehdä mitä vain.

En osannut silloin vastata Sonyan kysymykseen, mutta asiaa tarkoin harkittuani mahdollisia skenaarioita on kolme: 1) muuttaisin Lappiin revontuliyrittäjäksi ja kirjoittaisin moottorikelkan varaosalistoja 2) muuttaisin siihen mielisairaalaan, jossa Yayoi Kusama asuu ja kirjoittaisin pilkuista ja palloista 3) pysyisin siellä, missä olen, ja kirjoittaisin haastatteluja itsestäni.

Ehkä välillä muistakin – mikäli kulttuuritoimittaminen mitään muuta voi olla kuin omissa utopioissa piehtaroimista.