Kirjoittajat

Anne Puumala

Bio

Työskentelen Ilkan ja Pohjalaisen kulttuuritoimituksessa. Kirjoitin tähän julkaisuun jutun Julia Widgrénistä, 1800-luvun ja 1900-luvun taitteessa eläneestä valokuvaajasta. Se alkoi samoin kuin monet juttuni, ihmetyksestä. Se päättyi kuten monet muut juttuni, ihmetykseen. Toivoakseni myös johonkin muuhun.

Raahaan mukanani epätavallisen painavaa tietoisuutta menneisyydestä. En kirjoita pelkästään elävistä. Kirjoitan myös kuolleista. En tiedä, onko sillä mitään merkitystä tai millään. Jotain uskon kuitenkin tietäväni. Tosielämä on tarua ihmeempää. Kohtalo pelaa outoa noppapeliä. Ajan ja etäisyyksien huminaan peittyy tarinoita, jotka on mahdollista löytää ja kertoa. On mahdollista pysähtyä niiden ääreen ja esittää kysymyksiä. Tälläisia, esimerkiksi:

Missä määrin ihmiset ovat aikakautensa raamien vankeja, missä määrin oman tahtonsa toteuttajia? Miten ihmiset tekevät valintoja?

Toiset nousevat voittajiksi. Useat sortuvat. Kaikki häviävät.

Unohdusta vastaan on yksi ase, kirjoitus. Olkoon siinä lumo, taistelu ja merkityksen tiiviys.

Anton Vanha-Majamaa

Bio

Huomaan usein käsitteleväni omaa häpeääni kun kirjoitan. Olen tehnyt juttuja nuoruuteni kiusallisista nettipäiväkirjoista, somen huomiotalouteen liittyvästä ahdistuksesta ja siitä, miksi pornon katsominen tuntuu niin väärältä.

Omasta päästä löytyvien pienten tunnemörköjen kautta on hyvä käsitellä isompia asioita. Oheinen essee Johanna Tukiaisesta on samaa sarjaa. Se lähti tunteesta, jota halusin ymmärtää.

Olen opiskellut taidehistoriaa yliopistolla seitsemän vuotta, mutta silti minuun viitataan ”telkkarityyppinä”. Se ei harmita, koska se on ihan totta. Pidän The Wiresta, Shark Tankista ja Kelly Reichardtin elokuvista. Eteisen seinälläni on kuva Nicolas Cagesta. Juttujani on julkaistu Imagessa, Ylioppilaslehdessä ja Hevosurheilussa. Kesän 2016 vietin toimittajana KMV-lehdessä.

Puhuimme mestarikurssin aikana paljon kritiikin tulevaisuudesta. Uskon, että sellainen on, kunhan lajityypin konventioita opitaan nujertamaan. Yksi terävä näkökulma on aina parempi kuin mekaanisesti ruksittu checklist.

Nautin radion ja podcastien tekemisestä, koska muoto on dynaaminen ja elävä, eikä toimitussihteeri pääse väliin päsmäröimään, ettei tämä Tottenham Hotspuriin liittyvä ”tangentti” ole tarpeellinen.

Tietenkin se on.

Antti Pikkanen

Bio

Toivon journalismilta samaa kuin kirjallisuudelta. Journalismille tyypillinen uutistahtinen työ perustuu konventioille, totutuille tavoille toimia. Se on ymmärrettävää, sillä muuten toimitukset eivät voisi reagoida uutisiin niiden vaatimalla nopeudella.

Toisinaan konventiot kuitenkin kaipaavat ravistelua. Jos työpaikalla joutuu perustelemaan, miksi jokin asia pitää tehdä juuri niin kuin se tehdään, huonot ja vanhentuneet työtavat korvautuvat itsestään paremmilla. Journalismin kannalta se tarkoittaa jatkuvaa olemassa olevien uutiskriteerien kyseenalaistamista. Kulttuurijournalismin ja erityisesti kritiikin kannalta se tarkoittaa hyvä–huono-kahtiajaon sekä itsensä haastamista. Millä perusteella jokin teos on hyvä tai huono? Mitkä asiat minussa vaikuttavat siihen, että pidin tai en pitänyt siitä?

Pääaineeni yliopistolla oli kotimainen kirjallisuus. Olen huomannut sen – tulkintojen ja merkitysten analysoimisen – paljon hyödyllisemmäksi käytännön työssäni kuin viestinnän, josta tein sivuaineen. Olen työskennellyt muun muassa City-lehdessä, Helsingin Sanomissa, Yleisradiossa sekä Ylioppilaslehden päätoimittajana. Lähes jokaisessa työpaikassani olen ollut tekemässä konseptiuudistusta, mikä kertoo ehdottomasti enemmän media-alasta kuin minusta.

Kuitenkin todennäköisesti juuri se on saanut minut jäämään alalle.

Arla Kanerva

Bio

Lapsuuteni 80-luvulla vanhempani opettivat, että voin tehdä mitä haluan. Että kehoni on väline, jonka avulla pääsen kiipeämään korkeimpaan puunlatvaan, uimaan järven toiselle rannalle, juoksemaan ja hyppimään.

Että minun ei tarvitse antaa kenenkään koskea kehooni, ellen halua. Edes sukulaista ei ole pakko halata.

Sitten tuli, tietenkin, koulu, tyttöjen ja poikien leikit ja porukat. Ja teini-ikä omine peleineen.

Opin toisenlaisen kehollisuuden. Rajoittavan, kilpailullisen, itseinhon ja häpeän täyttämän.

Nyt seuraan, miten tämän ajan teinit ja nuoret aikuiset pyristelevät irti rajoittavan häpeän perinteestä. Karvoja kasvatetaan ja värjätään; sukupuoli ei automaattisesti määräydy sukuelinten mukaan; pömppömaha ei ole este napapaidan käyttämiselle.

Kaikki ei tietenkään ole nykyajan nuorille helppoa ja hyvin. Mutta mitä enemmän näkökantoja tuodaan esille, sitä paremmin pinttyneet solmut luistavat auki – ja haluaisin ajatella, että tässä myös kaltaisestani kulttuuritoimittajasta voi, ja pitää, olla hyötyä.

Erkka Mykkänen

Bio

Olen Kuopiossa kasvanut ja sittemmin helsinkiläistynyt kirjailija ja toimittaja. Suhtaudun epäilevästi jokaiseen, joka kertoo rakastavansa lukemista. Minulle lukeminen on pakollinen paha, josta vain harvoin seuraa rakastumisen kokemuksia. Miksi sitten luen? Juuri sen ehkä kerran vuodessa tapahtuvan rakastumisen takia.

Romaanista näkee yleensä jo päältäpäin, onko se mistään kotoisin. Alle 200-sivuinen kirja on lupaava: kirjailija on uskaltanut tiivistää. Yli 400-sivuinenkin herättää mielenkiinnon: kirjailija on uskaltanut panna kaiken peliin. Mutta jos kirjan sivumäärä lössähtää kahden- ja neljänsadan väliin, epäilen tylsistyväni.

Arto Salminen, jonka haluaisin kanonisoida 2000-luvun suureksi kansalliskirjailijaksi, kirjoitti lyhyitä kirjoja. Luulen sen johtuvan siitä, että myös Salminen vihasi romaaneja, ainakin suurinta osaa niistä. Siksi hän kirjoitti omistaan lyhyitä, alle 200-sivuisia. Salmisen kirjat ovat niin lyhyitä, että ne lukee mielellään uudestaan ja uudestaan, rakastuneena.

Iida Sofia Hirvonen

Bio

Olen 28-vuotias helsinkiläinen vapaa toimittaja. Nuorena kuuntelin paljon levyjä ja luin kirjoja ja juttuja netistä. Äiti ihmetteli, mitähän sinusta tulee, kun istut aina tietokoneella. Vastasin, ettei varmaan mitään. Kulttuuritoimittajan töihin olen pikemminkin ”ajautunut” kuin aktiivisesti hakeutunut, mutta kun aloin kirjoittaa, ensin musiikista ja sitten kaikesta muusta, ei enää kiinnostanut tehdä työkseni muuta. ”Käytän” taidetta intuitiivisesti, hakeudun esteettisesti vetoavien asioiden pariin, ja jos ne lakkaavat kiinnostamasta, jätän kesken. En ole aina samaa mieltä itseni kanssa.

Ihmiset ovat usein sanoneet juttujani ”omaäänisiksi” ja ”hauskoiksi”. Mielestäni suurin osa kirjoituksistani ei ole mitenkään hauskoja. Tykkään teksteistä, joissa on nyansseja ja jotka ovat jollain tapaa ”merkityksistä avoimia”. Tiedän, että kirjoittaminen sujuu, kun unohdan itseni. Pidän liian pitkistä ja liian lyhyistä lauseista. Sanat viehättävät minua, mutta en aina luota niihin enkä itseeni ja siksi kirjoittaminen on minulle usein vaikeaa. Taide tuntuu tärkeältä enkä ota sitä vakavasti.

Janne Sundqvist

Bio

Oliko se totta?

Kuulin Iiro Küttnerin näpistystarinan vuonna 2008. Ilmaan heitetty kysymys siitä, mikä oli totta ja mikä ei, jäi vaivaamaan. Tarina kuitenkin tarttui. Se on mielestäni esimerkki hyvästä kerronnasta: jännitteestä, tutun ja yllättävän suhteesta ja siitä, miten totuus ja fiktio sekoittuvat syy-seuraussuhteiksi, joita kutsumme tarinoiksi.

Samaan aikaan, kun poliitikoilta suvaitaan entistä härskimpää valehtelua, vaaditaan kirjailijoilta yhä useammin totuutta. Knausgård vei sen jo eksploitaation tasolle, mutta myös keksitympää fiktiota kirjoittavat joutuvat tilille tarinoidensa todellisuussuhteesta.

Itse tarina unohtuu helposti. Sen merkitys on usein muualla kuin viittauksissa todellisuuteen. Tähän halusin kiinnittää huomiota tekemällä jutun, jonka päähenkilö ei ole Iiro Küttner vaan tarina itse.

Haluan toimittajana tavoittaa taiteesta jotain sellaista, johon tavallinen uutisteksti tai henkilöhaastattelu ei ulotu. Taiteen taloudellisten reunaehtojen, taiteilijan motiivien ja teoksen pinnallisen kuvailun lisäksi minua kiinnostaa välittää lukijalle käsitys siitä, mitä taide voi saada aikaan.

Juhani Karila

Bio

Kirjoitan kirja-arvioita ja telkkarikolumneja Helsingin Sanomiin. Olen myös HS:n kirjallisuuspalkintoraadin jäsen. Olen julkaissut kaksi novellikokoelmaa: Gorillan (Otava, 2013) ja Omenakrokotiilin kuoleman (Siltala, 2016). Ne ovat mahtavia kirjoja. Kerroinko jo, että olen voittanut J. H. Erkon novellisarjan 2010 ja MM-pronssia footbagin intermediate-sarjassa 2010. Se oli merkillinen juttu. Olin jo lähdössä pois kisapaikalta, kun yksi tyyppi loikkasi eteeni ja antoi valtavan mitalin. Synnyin Kemijärvellä. Nyt asun Helsingissä, ja se on ok: päätin 12-vuotiaana, etten koskaan asu Kemissä. Pelaan myös pöytätennistä. Talvella tykkään kävellä yksin pimeässä ja pakkasessa ja katsella tähtiä. Joskus mietin, ammunko vielä jäniksiä. Minusta jutuissa pitää olla hyvä alku. Loppu saa olla huono.

Laura Airola

Bio

Olen onnellinen, että tapasin Klaus Klemolan. Hän on tavattoman kiinnostava ihminen siksi, että hän on huomattavasti kiinnostuneempi ympäröivästä maailmasta kuin itsestään. Klemola on hyvä esimerkki siitä, että sivistystä on monenlaista: Klaus ei ole korkeakouluja käynyt, mutta on silti äärimmäisen sivistynyt ihminen.

Klemola kertoi kiinnostuvansa kaikista asioista, joihin on vaikeaa saada vastauksia. Se pitäisi olla myös jokaisen journalistin lähtökohta. Itse lähdin viisi vuotta sitten ottamaan selvää Venäjästä, ja edelleen se on minulle täysi mysteeri. Mutta sellaisiahan rakkauden kohteet aina ovat: sipuleita, joista paljastuu kerros kerrokselta uusia asioita aina, kun luulee tietävänsä jo, mistä on kyse.

Tämän ammatin tähtihetkiä on tavata ihminen, joka on oivaltanut jotain elämän syvimmästä olemuksesta ja osaa vieläpä kiteyttää sen viestiksi. Se tuntuu olennaiselta tässä päivässä, jossa kaikki kernaasti puhuvat toistensa ohi ja loukkaantuvat mielellään.

Siitähän tässä kaikessa on kuitenkin kysymys, kommunikaatiosta.

Mari Areva

Bio

Meille toimittajille sanotaan usein, että on syytä erikoistua johonkin tiettyyn aihealueeseen ja pyrkiä tietämään siitä niin paljon kuin mahdollista. Olen periaatteessa samaa mieltä, mutten käsitä, miksi erikoistumisalueita pitäisi valita vain yksi.

Olen opiskellut yliopistossa englantilaista filologiaa, mediatutkimusta, taidehistoriaa ja sosiaalipolitiikkaa, muutamia aineita mainitakseni. Näitä kaikkia ja erityisesti niiden yhdistelmää tarvitsen jatkuvasti työssäni kulttuuritoimittajana.

Rakastan uutisia ja sitä ruumiillista kiihtymyksen tunnetta, kun käsissä on tärkeä uutisaihe ja deadlineen aikaa 15 minuuttia. Journalistisessa työssä minua kuitenkin hämmästyttävät eniten ihmiset, jotka suostuvat auliisti haastateltaviksemme, vaikkei virka sitä heiltä edellyttäisi. He kertovat osaamisestaan, näkemyksistään, elämästäänkin. Ilman heitä journalismi olisi kuivaa kansliapuhetta.

Viimeksi haastattelupyyntööni on vastannut myöntävästi nukketeatteritaiteilija ja punklaulaja Sirpa Järvenpää. Hän sopi epäröimättä tapaamisen senkin jälkeen, kun olin puhelimessa todennut epämääräisesti katsoneeni häntä aika paljon. Siis esiintyjänä, mutta tämän ehdin täsmentää vasta myöhemmin.

Taustani on seitsenpäiväisessä alueellisessa sanomalehdessä. Olen työurani aikana ollut nimikkeeltäni esimerkiksi uutistoimittaja, kulttuuritoimittaja ja kulttuurisivun tuottaja. Nykyään kerron olevani Turussa asuva vapaa toimittaja.

Noora Vaarala

Bio

Olin viidennellä, kun opettaja sanoi sen.

”Hyvinhän sinä kirjoitat, mutta miksi pitää aina olla näitä ulkomaalaisia nimiä. Miksei voi olla vain Liisa ja Matti?”

Ensimmäistä kertaa erotin kaksi kirjoittamista toisistaan. Oli leikkikirjoittamista itselle, ehkä vähän myös itsestä, ja oli asiallista kirjoittamista toisille, toisista. Jälkimmäisestä saisi hyvän arvosanan ja palkkaa ja kunnioitusta.

Yläasteella kirjoittamisten välinen railo syveni. Tarinat eivät kuuluneet opetussuunnitelmaan. Yksikön ensimmäinen persoona korjattiin passiiviksi. Yliopistossa pärjäsi napakoilla esseillä, joissa teeskenneltiin, ettei tekstin takana ole ketään. Uutistoimistossa aloitettiin aina asian ytimestä.

Kulttuuritoimituksessa oli sentään toisin. Siellä parhaat kirjoittivat itsestään ja sitä kautta meistä kaikista, mutta minä en uskaltanut. Kirja-arvioissa naamioiduin satunnaiseksi lukijaksi ja henkilöhaastatteluissa kaikkitietäväksi kertojaksi. Jos olin yhtään enemmän läsnä tekstissä, painoin lähetä-nappia silmät kiinni.

Objektiivisuus on harha, ja sekin on harha, että toimittaja tapaa haastateltavan ilman ennakko-oletuksia. Halusin kokeilla, mitä tapahtuu, jos en yritä mennä piiloon.

Outi Kaartamo

Bio

Olen nähnyt valon, ja sen keskellä Saara Aallon. Television kykykisoista tutun laulajan, josta on puuttunut jotain – tai jossa on jotain liikaa. Innokkuutta ja mahtipontisuutta vailla ylväyttä, joka tekee tähden. Kunnes marraskuun 26. päivänä 2016 liikutuin, kun Saara Aalto esitti X Factorissa Abban Winner Takes It All -kappaleen itseään flyygelillä säestäen. Hän oli miljoonayleisön edessä pelkkää ylväyttä ja glooriaa. Aalto oli vihdoin löytänyt itsensä. Vai löysinkö minä hänet vasta nyt? Suomessa Aalto on jäänyt väliinputoajaksi. Hän ei ole poptähti eikä klassinen laulaja – eikä meillä oikein ole muunlaisia. Mutta muualla on. Ehkä Aalto kuuluukin Celine Dionin ja Barbra Streisandin kaltaisten virtuoosidiivojen maailmaan. Häneen ei tarvitse samastua, koska hänen taitonsa riittävät siellä, missä niitä osataan arvostaa. Nähdyksi tuleminen sai Aallon loistamaan vain kahdeksassa viikossa. Mitä jos runoilija Edith Södergran olisi saanut suomenruotsalaisen kulttuurieliitin tuen? Ehkä teoksia olisi jäänyt jälkipolville tuplasti. Kulttuuritoimittajallakin on vastuunsa taiteilijan näkemisessä. Hänen tehtävänsä on asettaa teokset tunnettuun kontekstiin – mutta myös kehdata ällistyä kokonaan uusien äärellä.

Sini Kuvaja

Bio

Olen porilainen Satakunnan Kansan kulttuuritoimittaja.

Sain idean ”Hulluksi leimatut”-artikkeliin miettiessäni ilmiöitä ja henkilöitä, jotka ovat jääneet piiloon, vähälle huomiolle.

Taide on riskinottoa, uskaltautumista tuntemattomaan. Jos taiteilija luo jotain aidosti uutta, syntyy meteli: Onko tämä taidetta? Onko tämä hulluutta?

Taide ei ole söpöä, mukavaa ja kaunista. Taide on kylähullu, johon emme osaa suhtautua.

Innoitun omaperäisestä ajattelusta. Sitä on taide, ja sitä on parhaimmillaan myös kulttuurijournalismi.

Sonja Saarikoski

Bio

Millaisia kirjotuksia sä tekisit, jos sulla ei olisi tarve päästä johonkin tiettyyn lehteen duuniin tai tarve saada siitä rahaa tai tarve siihen, että se puhuttelee jotain tiettyä ryhmää, tai tarve olla ymmärrettävä? Näin kysyi Sonya Lindfors minulta, kun olimme jutelleet reilun tunnin valkoisuudesta, mustuudesta, fiktiosta, Jeesuksesta, Judith Butlerista, klassisesta musiikista, tanssista ja siitä, mikä on kulttuurijournalismin mestarikurssi.

Eniten me puhuimme utopioista. Että mitä jos voisikin kuvitella kaikki olemassa olemattomat värit ja tehdä mitä vain.

En osannut silloin vastata Sonyan kysymykseen, mutta asiaa tarkoin harkittuani mahdollisia skenaarioita on kolme: 1) muuttaisin Lappiin revontuliyrittäjäksi ja kirjoittaisin moottorikelkan varaosalistoja 2) muuttaisin siihen mielisairaalaan, jossa Yayoi Kusama asuu ja kirjoittaisin pilkuista ja palloista 3) pysyisin siellä, missä olen, ja kirjoittaisin haastatteluja itsestäni.

Ehkä välillä muistakin – mikäli kulttuuritoimittaminen mitään muuta voi olla kuin omissa utopioissa piehtaroimista.

Tiiamari Pennanen

Bio

Esseeni ”Ja haikara tuo lapset” äitiyden kuvista on yritys ymmärtää aihetta, joka on hiljattain tullut arkeeni. Ystäväni ovat nimittäin alkaneet saada lapsia, joten raskaus, imetys, kuljettaminen, nukuttaminen ja vaipat ovat tulleet keskusteluihimme haluamattani. Ristiriita synnytyksen brutaaliuden, äitiyden arjen ja siloteltujen taidehistoriasta tuttujen maalausten kanssa herätti mielenkiintoni. Syyt ovat myös itsekkäitä, koska arvelen että kokemus on itsellänikin edessä ennen pitkää.

Ilahduin huomatessani, miten monin tavoin nykytaiteilijat ovat äitiyttä käsitelleet. Se rauhoittaa, luo yhteyden: muutkin ovat käyneet samoja ajatuksia läpi kuin minä. En ole yksin ja outo.

Parhaimmillaan taide tekee juuri sitä. Luo yhteyden ja lisää ymmärrystä. Toimittaja voi tehdä vähän samaa eli toimia siltana taiteen ja yleisön välissä.

Kuvaajat ja kuvittajat

Anni Koponen

Anni Kössi

Antti Kekki

Appu Jasu

Arla Kanerva

Emma Grönqvist

Erno Enkenberg

Henna Aaltonen

Maiju Pohjanheimo

Minna Havukainen

Sami Kilpiö

Touko Hujanen

Uwa Iduozee

Veera Ala-Vähälä

Suunnittelijat