Varjojen kuningatar

Jos luulet kuulleesi kaiken, kuuntele Maritta Kuulan lauluja. Hän tekee kaiken toisin kuin muut. Sillä on hintansa.

Kun Maritta Kuula nousee esiintymislavalle, ei voi koskaan tietää, mitä on luvassa.

Vahvasti meikattu ikiblondi tarjoaa silmiä kutkuttavia elämyksiä esiintymisasuillaan. Yllä saattaa olla vaikka pinkki muovi-iltapuku.

Kuula laulaa ikiomalla tunteita herättävällä tyylillään, joka ärsyttää tai ihastuttaa. Lauluääni kuulostaa vuoroin herkän lyyriseltä, vuoroin raa’alta, nuorelta tytöltä ja elämää nähneeltä kabareelaulajalta.

Musiikki voi muistuttaa tyyliltään mitä vain: rocktykitystä, bossa novaa, bluesia, iskelmää, progelurittelua. Kuulan sanoitukset hätkäyttävät ja naurattavat, usein yhtä aikaa. Esimerkiksi Kuuluisaa sukua -kappaleessa mies pussailee lompakossaan kantamaansa esiäiti-Lucyn kuvaa ja haikailee toimistostaan puihin kiipeilemään. Huvittavaan mielikuvaan sekoittuu vakavaa pohdintaa: Millaiseksi ihmislaji muuttuu koneiden ääressä?’

Kuula on tehnyt pitkän uran omaperäisenä laulunkirjoittajana ja esiintyjänä. Kriitikot kehuvat levyjä, mutta suurelle yleisölle Kuula on jäänyt varsin tuntemattomaksi.  Joku muistaa 1990-luvun pophitin Mä en tarvii enää äitii, toinen Kuulan äänen pikkutyttösoundin, kolmas kesäisen lattarikeinutuksen Bing bongin, jota Irinakin esittää.

Millaista on tehdä musiikkia, joka kuulostaa erilaiselta kuin kaikki muu? Millaista on luoda lauluja täysin omilla ehdoillaan?

Maritta Kuula istuu punavuorelaisen kahvilan pöydän ääressä tutunoloisena hahmona, suurin piirtein samannäköisenä kuin jo vuosikymmeniä: pitkä musta takki, vaaleat hiukset vahvasti meikattujen kasvojen kehyksinä.

Hän on tarkka yksityiselämästään: ei raota kotioveaan, ei puhu päivätyöstään viestinnän alalla eikä miesystävästään.  Musiikistaan hän sen sijaan puhuu nopeasti, innostuneesti ja vapautuneesti.

Aluksi hän antaa laulujen tulla vain, rajoittamatta. Silloin mielen perukoilta pulppuaa synkkää tavaraa: verta ja kuolemaa. Suurin osa kappaleista ei koskaan näe päivänvaloa, koska myöhemmin hän karsii liiat suolenpätkät pois.

“Ihmiset haluavat olla hyvällä tuulella, eivätkä jaksa niin rankkoja aiheita. Toisaalta olen itse ihan eri mieltä tästä. Saatan kuunnella hyvin mustamielistä musaa, jossa on paljon huumoriakin: Mirel Wagneria tai Joose Keskitaloa”, Kuula sanoo.

Hän alkoi tehdä biisejä 1980-luvulla neliraitanauhurin kanssa. Sitten hän osti vanhan Macin sekvensseriohjelmalla. Hän kertoo nauraen syntyneensä väärään aikaan. Alkuun ohjelmille ei ollut kunnon käyttöohjeita, vaan hän joutui sekoilemaan sokkona, että sai ylipäänsä johdot kiinnitettyä oikein.

Nyt musiikkia on helpompi tehdä kuin koskaan, ja koko studio mahtuu kotikoneelle. Silti Kuula kertoo tuntevansa itsensä nurkkaan ajetuksi.

Hän tekee lauluja tietämättä tulevatko ne koskaan valmiiksi ja julkaistaanko ensimmäistäkään. Tunne on tullut hänelle tutuksi. Kuula on julkaissut kuusi soololevyä ja ajatellut monta kertaa, että nyt se kerta kaikkiaan loppui. Että tästedes ei ole varaa julkaista musiikkia.

Enää hän ei pelästy sitä tunnetta eikä vaivu sen takia epätoivoon.

Lähdetään aikamatkalle vuoteen 1983. Ylen Elävän arkiston nauhalla nuori Maritta Kuula heiluu tv-studiossa puolelta toiselle laulaen Joutukaa sielut -virttä vähän joikaavaan tyyliin. Otsa pysyy rypyssä, mustan takin peittämät hartiat jännittyvät. Hän näyttää kapinalliselta ja hellyttävän epävarmalta teiniltä.

Bändin nimi on 500 kg lihaa. Esityksen jälkeen Kauko Röyhkä nousee kitaran äärestä puolustamaan bändin omaperäistä virsitulkintaa. Kirjailija Mauri Sariola syyttää bändiä virrelle irvailemisesta. Yhteisymmärrystä ei löydy.

Bändi on syntynyt Oulussa muutamaa vuotta aikaisemmin. Kuulaa kiinnosti ylipäänsä kaikki luova tekeminen: musiikki, maalaaminen, kirjoittaminen ja teatteri. Röyhkä seurusteli Kuulan ystävän kanssa, ja Pupu Lihavisto pyöri samoissa piireissä.

Kuula piti heitä hengenheimolaisina, samanlaisina taiteesta innostuneina friikkeinä kuin hän oli itsekin. He olivat nuoria, epävarmoja ja erilaisia.  Kuula sanoo, että toisin kuin monilla nuorilla, hänellä kokemukseensa ulkopuolisuudesta ei liittynyt mitään positiivista. Hän olisi mieluummin kuulunut joukkoon.

500 kg lihaa tarjosi tilaisuuden kokeilla outoa ilmaisua ryhmässä. Maritta Kuulan äidin kirjahyllystä löytyi Uuno Kailaan runoja, joita bändi alkoi tulkita omalla rajulla tyylillään. Kuulan lauluääni oli niin erikoinen, että jopa Röyhkää ja Lihavistoa epäilytti aluksi.

“Se oli kirkumista ja huutamista. He alkoivat tykätä siitä, kun se oli niin erikoista. En edes ajatellut sitä lauluna vaan äänikokeiluna. Nuorena ei ymmärrä, miten tuollainen voi ärsyttää ihmisiä. Multa se tuli ihan luonnostaan”, Kuula kertoo.

Häntä ovat aina kiinnostaneet ihmisääni ja äänikokeilut. Ensimmäisiä innoittajia olivat itkijänaiset, joikaajat ja mummojen äänet. Kuula alkoi testata, mitä kaikkea äänellä voi tehdä.

Ensimmäinen keikka oli Lihaviston ja Rukivehrin taidenäyttelyn avajaisissa. Maritta Kuula värjäsi naamansa mustaksi ja teki turkishatusta peruukin. Lihavisto soitti paperikassi päässä pianoa.

Kuulasta on edelleen outoa, että niin marginaalista musiikkia tehnyt bändi ylipäänsä pääsi levyttämään.

“Friikkeyttä ei siihen aikaan sallittu kovin paljon naiselle, enkä tiedä, sallitaanko vieläkään.”

Palataan aikakoneeseen ja ohjelmoidaan ajankohdaksi helmikuu vuonna 1998.  Tv-studion lavalla joraa itsevarma, mustaan nahkaan verhoutunut Maritta Kuula. Hän laulaa pikkutyttöäänellä hittiään Mä en tarvi äitii.

Linnunradan pianobaari –ohjelman yleisö keikkuu mukana. Esityksen jälkeen juontaja Maria Guzenina kysyy Kuulalta drinkkilasien äärellä: ”Luulet sä että ihmiset pelästyy, kun ne näkee sun ulkomuodon? Se on häkellyttävä, sul on mustaa nahkaa ja punaiset huulet ja [olet] hyvin voimakkaan näköinen nainen.”

Nykykatsojaa koko kysymys naurattaa älyttömyydessään. Mutta nyt ei olla vielä 2010-luvulla ja Kuula vastaa: ”Ulkonäkö on hyvin pettävä, monesti kovan ulkokuoren alla on kaikkein pehmeimmät ihmiset. Tavallaanhan se on suojakeino.”

Hän siirtää puheen musiikkiin, kertoo joutuvansa puolustautumaan saadakseen tehdä musiikkia itse valitsemallaan tavalla. Naisartisteja on yhä vähän ja -biisintekijöitä vielä vähemmän. Ehkä heille sallitaan kokeilua, hulluttelua ja mustia nahka-asuja miehiä vähemmän.

Palataan nykyhetkeen. Kuula on pitänyt päänsä ja julkaissut omintakeisia laulujaan kuuden albumin ja yhden kokoelmalevyn verran.

Se ei ole ollut helppoa. Levyjen välillä on saattanut vierähtää kuusikin vuotta.

“Usein tuntuu, että kaikki tiet on käytetty, eikä musiikkia ole enää mahdollista tehdä, kun se on kuitenkin kallista. Jotkut tekevät harrastajien kanssa mutta itse työskentelen ammattimuusikoiden kanssa. Ei kukaan pyydä putkimiestäkään asentamaan putkia ilmaiseksi, Kuula vertaa.”

Aluksi epävarmuus ahdisti ja tuntui rikkovalta. Kuula on oppinut olemaan pelkäämättä.

“Alussa ei tiedä tunteita, jotka liittyvät tekemiseen: tyhjyyden kokemusta, ahdistusta, varmuutta siitä, että tämä on totaalista paskaa. Tämä on normaalia kaikille luoville ihmisille. Helpottaa, kun oppii tunnistamaan ne tunteet.”

Kulttimainetta, radiohittejä, kiittäviä levykritiikkejä ja apurahoja. Kaikkea tätä Kuula on saanut. Silti hän on jäänyt vähän varjoon, marginaaliin. Sitä hän ei valinnut tietoisesti.

Kuula arvelee olleensa liian vanha aloittaessaan soolouransa kolmekymppisenä. Musiikin suuri kuulijakunta koostuu identiteettiään etsivistä nuorista, ja heitä puhutellakseen olisi hyvä olla samanikäinen.

Hän tekee mielellään viihteellistäkin musiikkia ja toivoisi musiikkinsa menestyvän.

“Mutten muokkaa lauluja markkinoiden vuoksi. Olen aika itsepäinen siinä suhteessa.  Mulla ei ole ollenkaan halua muiden miellyttämiseen. Tuntuu, että elämä on aivan liian lyhyt sellaiseen.

Kuulan laulut vaativat tarinoiden kuuntelemista. Suurin osa hänen kappaleistaan on radiohiteiksi vähän liian vaikeita ja erikoisia.”

Eivätkä Kuulaa kiinnosta tarinoista tavallisimmat. Hän inhoaa rakkauslauluja. Bailausmaailma ei nyt enää yli viisikymppisenä jaksa kiinnostaa.

“Mietin laulun merkitystä, mikä sen taidearvo on.  Tuntuu, että ne ovat ihan lenkkimakkaraa tai tenniskengän kauppaa. Haluaisin ajatella, että musiikki on muutakin kuin hyvää meininkiä, viihtykää ja tanssikaa. Jotain pistävämpää, läpitunkevampaa, joka pistää sijoiltaan miettimään asioita.”

Kuulan lauluissa elävät tutunoloiset hahmot. Pääsiäisnoita muistuttelee itseään bileissä, että älä nyt kiusaa ihmisiä jauhamalla masentavia juttuja: Pääsiäisnoita/hiljaa olla koita/älä vain pilaa iltaa ihmisten.

Bilenoita tupakoi kiivaasti kuusen alla puhisten pakkaseen savua ja omia mustia ajatuksiaan:

Ei ne usko että maailma on musta/ ei ne kaipaa julistusta/ eivät edes pientä muistutusta/ että elämä on luopumista/ rakastuminen ahdistusta/ juomakin kuin gerbiilin kusta/ nurkasta kuuluu supatusta:/ ”Muistaako lapset viikatemiestä?”

Kaiken tämän Kuula laulaa tanssiin viekoittelevan rytmin keinunnassa. Hykerryttävän huvittavaa.

Eräs muusikkokollega sanoi kerran Kuulalle, että yrittäisitkö välillä olla vähän tosissasi näissä biiseissä. Että ihmiset haluavat todellisia tunteita. Se hämmästytti Kuulaa. Hän pitää huumoria lauluissaan aivan keskeisenä.

“Maailma on huvittava. Ihmishahmot ovat mielenkiintoisia, diggaan ihmisiä tyyppeinä. Joskus on mahdotonta olla hassuttelematta. Huumoriin sisältyy myös totuutta”, Kuula sanoo.

Esiintyvät taiteilijat pyrkivät olemaan esillä. Moni kertoo julkisuudessa lapsistaan, avioeroistaan ja kotiensa sisustuksesta. Kuula ei suostu tällaiseen julkisuuteen. Kuuluisuutta hän ei ole koskaan kaivannut.

“Kuinka moni tajuaa, miten mielettömiä tyyppejä ovat nämä muusikot, jotka ovat julkisuudessa, tekevät biisejä ja kiertävät maailmaa? He ovat yli-ihmisiä jaksaessaan ruokkia ihmisten uteliaisuutta, esiintyä pienissä bikineissään ja olla yleisön haukuttavana, kehuttavana ja jumaloitavana. He pistävät itsensä täysin likoon ja saavat siitä hyvän palkan, mutta ei sovi kaikille taiteilijoille.”

Kuula puhuu anonyymin elämän mielenkiintoisuudesta. Hän kysyy, mistä elämästä hän edes julkisuudessa puhuisi. Työ ja musiikki täyttävät elämän. Lapsia hänellä ei ole.

Se on tietoinen valinta. Hän ei ole koskaan unelmoinut perinteisestä perhe-elämästä.

Hän ymmärtää lasten tekevän monet onnellisiksi.  Sitten on myös toisenlaisia tarinoita, kuten Kuulan Vaaleanpunaista-kappaleessa, jossa perheenäiti kadottaa itsensä.

“Monilla naisilla on valtavat voimavarat, jotka he käyttävät perheeseensä ja onnettomienkin parisuhteiden ylläpitämiseen. Kun sen voiman irrottaisi johonkin positiiviseen, voisi tehdä mitä tahansa.”

Maritta Kuulalle onni tarkoittaa istumista koneen ääressä, musiikillisiin maisemiin uppoutuneena, tutkimusmatkaa äänillä leikkien, uutta oppien, omia rajoja kokeillen. Hän synnyttää olohuoneessaan tänä syksynä kasapäin biisiaihioita.

Kuula ei pysty luomaan musiikkia yksin. Hän pääsee etenemään koti-Macillään vain tiettyyn pisteeseen, luomaan biisistä karkean version, josta idea käy ilmi. Kappaleen viimeistelemiseksi hän tarvitsee avukseen bändimuusikoita. Ja se maksaa.

Tekniikka on tuonut musiikinteon jokaisen ulottuville. Silti musiikkimaailman murroksessa Maritta Kuulan kaltaiset artistit ajautuvat yhä ahtaammalle.  Levy-yhtiöille rockbändit ovat nykyään riski-investointeja Kuulan kaltaisista oman tien kulkijoista puhumattakaan.  Hitit vetävät, muu materiaali ei. Keikkamyyjät buukkaavat varmoja salintäyttäjiä.

Useimmat bändit rahoittavat levynsä itse, ja albumin teolle kertyy helposti hinnaksi 15000–20000 euroa. Digijulkaiseminen ei ole olennaisesti edullisempaa, koska levyn painokulut ovat summasta vain pieni osa.

Kuula miettii nyt mahdollisuutta tehdä elektronista, julkaisukelpoista musiikkia valmiiksi vain yhden tai kahden muusikon kanssa.

Oma ja muiden ikuinen istuminen näytön äärellä myös pohdituttaa häntä. Mitä tulee virtuaalimaailmoihin uppoajasta? Miten kroppa kestää liikkumattomuuden? Mitä käy musiikille someajassa? Onko ihmisen pinna pian niin lyhyt, että kaikki musiikki, joka ei avaudu heti, joutaa roskakoriin?

“Musiikki vaatii oikean hetken ja mielentilan avautuakseen. Runoissa on sama. Saatat ohittaa runon heti, ellei elämäntilanne ole sellainen, että se iskee hermoon. Runot ovat koodikieltä, ellei ole tunnemaailmaa, jonka kautta ne avautuvat.”

Oikealla hetkellä musiikin voima on uskomaton, mystinen. Siksi se on nautinnollista niin tekijälle kuin kuulijalle. Siksi Kuulakin käyttää siihen suuren osan vapaa-ajastaan vaikkei tiedä, riittävätkö rahat laulujen viimeistelyyn.

“Ihmisissä on salattua voimaa, tietoa, jota me emme arjessa oikein saa pintaan. Musiikki on sitä, kummallinen laji. Se soittaa koko ihmisen aivoja, vetoaa muistiin, tunteisiin, muistoihin ja tiedollisiin asioihin.”

Kuula on miettinyt paljon erilaisuutta. Moni kokee itsensä ulkopuoliseksi ja nauttiikin siitä. Samaan aikaan ihmiset kaipaavat kiihkeästi samanhenkisiä ymmärtäjiä. Tämä pätee myös lauluntekijään.

“Haluan kuulijoita, kommunikaatiota, tiedon siitä, tajuaako tämän joku muu. Musiikki on tapa yhdistää ihmisiä. Olisi mukava, että hekin tapaisivat.”

Vaihtoehtomusiikki voisi toimia tällä tavoin, tuoda samanhenkisiä yhteen.

“Kuin pienimuotoisena Pokémon-pelinä”, Kuula vertaa.

Hän on jälkikäteen iloinen siitä, että alkoi parikymppisenä kokeilla mitä erikoisempia tapoja käyttää ääntä. Siten syntyi jotakin aivan omaa. Marginaalissa voi kehittää oman tyylin.

Pääsiäisnoita-videolla Kuula istuu sirkusmeikeissä kahvikesteillä valtavan mollamaijan ja mustakaapuisen hahmon kanssa. Täytetyt eläimet todistavat lasisilmin ouija-lautaleikkejä.

Kekkerit huipentuvat Kuulan hurjaksi tanssiksi suruharsoisen kuoleman pyörityksessä. Ikikapinallinen kohtaa pahimman riemusta kirkuen, ja kapina saa musiikin elämään.

0
17
17 0
Jaa

Kirjoittajasta

Sini Kuvaja

Olen porilainen Satakunnan Kansan kulttuuritoimittaja.

Sain idean ”Hulluksi leimatut”-artikkeliin miettiessäni ilmiöitä ja henkilöitä, jotka ovat jääneet piiloon, vähälle huomiolle.

Taide on riskinottoa, uskaltautumista tuntemattomaan. Jos taiteilija luo jotain aidosti uutta, syntyy meteli: Onko tämä taidetta? Onko tämä hulluutta?

Taide ei ole söpöä, mukavaa ja kaunista. Taide on kylähullu, johon emme osaa suhtautua.

Innoitun omaperäisestä ajattelusta. Sitä on taide, ja sitä on parhaimmillaan myös kulttuurijournalismi.