Virkatyö taiteen ehdoilla

Maija Santala, 64, on työskennellyt valtion taidemuseon konservaattorina yli kolmekymmentä vuotta, vuodesta 1978. Nykyään jo osa-aikaeläkkeellä oleva Maija kunnostaa satoja vuosia vanhaa eurooppalaista taidetta. Työ on hidasta. Teokset ovat joskus madonsyömiä, joskus niistä on rapissut maali, joskus niiden päälle on maalattu.

Kädenjäljen tulee olla huomaamatonta ja helposti poistettavissa. Konservoinnin periaate on, että teosta korjataan kunnioittamalla taiteilijan kädenjälkeä ja lisätään uutta maalia vain sinne, mistä vanha on poissa. Uuden materiaalin täytyy aina erottua alkuperäisestä, jotta teoksen luomishetki voidaan ajoittaa, kun ammattilaiset tutkivat teosta. Tarvittaessa pitää saada näkyville alkuperäinen jälki.

”Teos saattaa olla 600 vuotta vanha ja yksi konservaattori toimii noin 40 vuotta. Siinä on osa ketjua.”

Siksi Maija ja muut konservaattorit täydentävät puuttuvat alueet vesiväreillä. Korjaukset eivät saa häiritä museovieraan katselukokemusta.

On monenlaisia tapoja restauroida. Suomessa vallalla on illusionistinen tapa, mikä tarkoittaa sitä että konservaattori tekee mahdollisimman lähelle alkuperäistä, eli maalaa mahdollisimman samankaltaisella värillä ja luottaa siihen, että materiaalista erottaa uuden ja vanhan tarvittaessa. Mutta esimerkiksi Italiassa suositaan tiheän viivan tekniikkaa: konservoija maalaa niin tiheitä viivoja, että läheltä viivoitus näkyy, mutta kauempaa uusi sekoittuu ympäröivään väriin.

Äärimmäisen pienetkin pisteet voivat vaikuttaa katsojan kokemukseen. Esimerkiksi pilkut kasvoissa, suupielten tai silmien kohdalla, vaikuttavat valtavasti. Täysin objektiivista restaurointia ei ole kuitenkaan mahdollista tehdä.

”Läheltä korjaukset aina pikkasen erottuu harjaantuneelle silmälle.”

Maija vertaa itseään salapoliisiin. Hän käyttää jopa kuukausia selvittääkseen, mitä kaikkea maalauksessa on. Mitä materiaaleja, missä suhteessa, missä työhuoneessa maalattu, milloin. Kun nämä on saatu selville, alkaa konservointi.

Ensin Maija poistaa vanhan kellastuneen lakan, päällemaalaukset ja pilkuttuneet kohdat. Tämän jälkeen hän maalaa vesiväreillä kohdat, joista maalia on pudonnut. Lopuksi hän levittää uuden lakan. Vähitellen teokset muuttuvat ehjiksi.

Yksi nykykonservoinnin periaatteista on, että mitään ei “parannella”.

”Jos esimerkiksi sininen väri on haalistunut, sitä ei korjata.”

Maija myös vahvistaa teosten tukirakenteita. Hauraan maalauskankaan taakse voidaan liimata toinen kangas maalauksen tueksi. Kankaan reiät ja repeymät paikataan. Hilseilevä maali kiinnitetään uudestaan.

Konservoidessaan Maija puhdistaa maalauksen pintaa mieluusti kirurginveitsellä, mikroskoopin alla. Pikkutarkka työ lepuuttaa hermoja. Omien teostensa kohdalla hän sen sijaan toimii täysin toisin. Kun Maija maalaa, hän tekee suuria liikkeitä ja käyttää voimakkaita kirkkaita värejä.

”En halua keskittyä muotoon, vaan väreihin.”

Maijan mukaan hänen teoksensa edustavat vanhanaikaista modernismia. Vaikutteena on amerikkalainen ekspressionismi värityyppeineen. Tärkeä esikuva on Mark Rothko (1903–1970), joka oli yksi merkittävimpiä abstraktin ekspressionismin edustajia.

Kierrämme Maijan kanssa Sinebrychoffin museossa, jossa hän on työskennellyt koko uransa ajan. Hän pysähtyy miltei jokaisen teoksen edessä, koska kaikkiin liittyy tarina.

Seisahdamme Troijan sotaa kuvaavan maalauksen eteen. Sinebrychoffin entinen intendentti Kai Kartio hankki sen huutokaupasta vuonna 1999. Hän maksoi tuntemattomasta italialaisesta teoksesta 8 000 markkaa eli noin 1 400 euroa. Pian kauppojen jälkeen selvisi, että teos on vuosikymmeniä kadoksissa ollut venetsialaisen rokokoomaalari Domenico Tiepolon maalaus 1700-luvun lopulta.

Tiepolo oli tehnyt Troijan hevosesta kolmen teoksen sarjan, joista kaksi on esillä Lontoon National Galleryssa, mutta kolmas katosi toisen maailmansodan aikana. Viimeiset havainnot siitä olivat 1930-luvulta Pariisista, kunnes suomalainen lähetystövirkailija osti sen berliiniläisen romukauppiaan varastosta ja toi Suomeen. Virkailijalla ei ollut perillisiä, joten hänen kuoltuaan jäämistö myytin Hagelstamilla. Sieltä Kartio bongasi teoksen.

”Teos oli huonokuntoinen ja näytti siltä, että olisi joskus palanut. Lontoon teokset ovat leveämpiä, joten tästä saattaa puuttua osa reunasta.”

Teos on hyvin tumma, ja se kuvaa hetkeä, jona Troijan hevonen on halkeamassa. On sotaa ja tulipaloa.

Teoksen ostettuaan Kartio tutki Troijan hevosen taidehistoriaa ja löysi kuvan kyseisestä maalauksesta. Taiteilija varmistettiin tutkimalla siveltimen vetoja ja vertaamalla röntgenkuvia.

Selvityksen jälkeen arvo moninkertaistui. Maija puhdisti maalauksen pinnasta lian, poisti vanhan lakan ja täydensi puuttuvat osat, kittasi paikkoja, joista oli pudonnut maalia, restauroi vesiväreillä ja lakkasi.

Seuraavaksi Maija osoittaa teosta naisesta, jolla on pömpöttävä maha, kenties hän on raskaana. Teos on ruotsalaisen hovimaalari Carl Fredrik von Bredan teos 1700-luvulta. Kun teos aikanaan tuli Maijan työpöydälle, naisen mahan kohdalla oli iso vesivaurio. Sen päälle oli vedetty leveästi maalia, joka tuolloin hilseili. Maija kiinnitti hilseilevän maalin, poisti päällemaalauksen, täydensi puuttuvat alueet ja lakkasi.

”Koko ajan mietin, kuinka raskaana maalauksen nainen on vai oliko lainkaan.”

Seuraavaksi pysähdymme taiteilija Rembrandtin Lukeva munkki -teoksen luo. Maalaus on vuodelta 1661. Teos nostaa Maijan mieleen muiston kesälomamatkasta isän ja veljen kanssa 1960-luvun lopulla. He olivat automatkalla Euroopassa ja ajoivat Amsterdamiin Tanskan läpi. Rijksmuseumissa oli menossa näyttely, joka juhlisti sitä, että Rembrandtin kuolemasta oli 300 vuotta. 16-vuotias Maija halusi mennä katsomaan, mutta isää ja veljeä näyttely ei innostanut. Maija maanitteli ja vihdoin sai luvan, mutta vain varttitunniksi. Maija juoksi näyttelyn läpi. Kiirehtiminen harmittaa vieläkin.

”Olisi pitänyt vaan jäädä sinne. Mitä he sille olisivat mahtaneet?”

Maija Santala kasvoi Espoon Tapiolassa. Hänen lapsuudenkodissaan ei juurikaan harrastettu taidetta. Mutta Maija piirsi paljon jo lapsena.

”Jos isä olisi saanut päättää, meistä kaikista kolmesta olisi tullut insinöörejä.”

Maijan isä oli lähtöisin köyhistä oloista Tampereelta. Hän oli kouluttautunut diplomi-insinööriksi ja huolehtinut äidistään jo nuoresta lähtien. Isä halusi omille lapsilleen turvatun toimeentulon. Hänen mielestään taiteilijan ammatti olisi ollut täystuho, jolta hän yritti suojella Maijaa.

”Isä pelkäsi kovasti rahattomuutta.”

Kun Maija oli 19-vuotias, isä vei hänet tuttavansa, taideakatemian entisen rehtorin luokse.

”Isä oli etukäteen ohjeistanut rehtoria. Että kerro tälle tytölle, ettei siitä tule taiteilijaa.”

Tapaaminen ei sujunut isän suunnitelmien mukaan. Kolmikko istui rehtorin asunnossa Helsingin Punavuoren Viiskulmassa. Mukana oli Maijan teoksia, joita rehtori tutkiskeli.

”Rehtori sanoikin, että nuo sun tekemät muotokuvat ovat ihan mielenkiintoisia, niissä on jotain aika erilaista.”

Tämän jälkeen isä yritti tukea Maijan piirtämistä ja alkoi viedä tätä tuttaviensa luo tekemään muotokuvia maksua vastaan.

”Kai isä ajatteli, että muotokuvat olisivat sellainen laji, josta voisi saada rahaa. Että jos taiteilijaksi on kerran pakko ryhtyä.”

Maijaa kuitenkin kiinnostivat jo silloin enemmän voimakkaat värit kuin pikkutarkka kasvojen piirtäminen. Vähitellen naamat ja muut jäivät pois, tilaa jäi vain väreille.

Isä ehdotti tyttärelleen arkkitehdin opintoja. Siinä olisi saanut piirtää ja toimeentulo olisi taattu. Maija pyrkikin useita kertoja opiskelemaan arkkitehdiksi, tuloksetta. Lukion jälkeen hän meni välivuodeksi yksityiseen Espoon taidekouluun.

”Sen jälkeen ajelehdin. Menin katsomaan, kun kaverit pyrkivät Taideakatemiaan. Itse en saanut aikaiseksi, tai en ymmärtänyt hakea sinne.”

Sen sijaan Maija päätyi opiskelemaan matematiikkaa, kemiaa ja tietojenkäsittelyä yliopistolle. Hän istui päivät yliopistolla ja kävi iltaisin taideteollisen korkeakoulun iltakoulua. Siellä opiskeltiin maalaamista, piirtämistä, kuvanveistoa.

”Se oli ihanan vapaata verrattuna matematiikan opiskeluun.”

Vuonna 1975 Maija pyrki ja pääsi vihdoin Taideakatemian kouluun (nykyinen Kuvataideakatemia). Hän oli silloin 23-vuotias. Maija yritti vielä opiskella taiteen rinnalla matematiikkaa mutta vähäinen into sitä kohtaan oli sammunut.

”Olin joutunut ihan pois siitä ajattelutavasta. Tavallaan harmittaa, ettei siitä pitkäaikaisesta työstä jäänyt mitään paperia käteen.”

Konservaattoriksi Maija kertoo ajautuneensa puolivahingossa 1970-luvun loppupuolella. Taideakatemian rehtorina työskenteli Jaakko Sievänen, jonka vaimo Outi Sievänen oli puolestaan konservoinnin laitoksen esimies. Laitos kuului silloiseen Taideakatemian säätiöön, nykyään se kuuluu Kansallisgalleriaan.

Konservointilaitokselle  tarvittiin harjoittelijoita ja Maijan luokalta etsittiin sopivia.

Siihen aikaan Maija teki yötöitä tietokoneoperaattorina Helsingin kaupungin tietojenkäsittelylaitoksella Vallilassa. Hän istui keskellä yötä valtavassa hallissa, jossa oli yksi, kuumuutta hohkaava tietokone ja syötti valtavia magneettinauhoja, levykkeitä ja reikäkortteja koneisiin.

”Olin ihan loppu yötöihin, tartuin mihin tahansa tilaisuuteen.”

Harjoittelussa Maija huomasi nopeasti, että konservoijan ammatissa tarvittavat taidot olivat karttuneet hänelle kuin vahingossa. Varsinkin kemian opinnoista, taidehistorian sivuaineesta ja taideakatemian väriopinnoista oli paljon apua.

”Huomasin olevani aika hyvä, ja oli ihanaa työskennellä taiteen parissa.”

Vuonna 1981, harjoittelun ja Lontoossa vietetyn opintojakson jälkeen, Sinebrychoffin museossa avautui konservaattorin työpaikka. Maija oli ainoa hakija, koska konservointia ei vielä silloin opetettu Suomessa ja harvalla oli pätevyys.

”Minun oli äärimmäisen vaikea päättää, ryhdynkö siihen. En meinannut edes hakea.”

Maija palautti työhakemuksen kaksi tuntia ennen hakuajan umpeutumista. Siitä lähtien hän on tehnyt kahta työtä: konservaattorina ja kuvataiteilijana. Etenkin alkuvaiheessa töiden yhdistäminen oli helppoa. Maija sai pitää kuukausien vapaita näyttelyitään varten. Sittemmin vapaiden saaminen vaikeutui, mutta Maija pitää vieläkin näyttelyitä säännöllisesti.

Samalla tavalla konservoinnin ja taidemaalaamisen yhdistäneitä henkilöitä ei ole Suomessa kuin muutama. Syynä Maija pitää asenneilmastoa.

”Kun kipusin aikanaan kuvataideakatemian kolmanteen kerrokseen konservointiosastolle, eräs vastaan tullut opettaja kuittasi, että ai sinustakin on nyt tulossa ’helmikana’.”

Nimitystä käytettiin jo 50-luvulla, usein pilkkaavasti, viittaamaan museoissa työskentelevien naisten huoliteltuun ulkonäköön. Useimmat taidehistorioitsijat olivat silloin naisia ja heitä pidettiin yläluokkaisempina kuin taiteilijoita. Konservaattoritkin pukeutuivat hyvin. Kaikki tunsivat toisensa ja tiesivät, mistä perheestä kukin tulee.

”En ollut niistä piireistä. Olin insinöörin tytär Tapiolasta.”

Nuorempana Maija koki itsensä ulkopuoliseksi myös taiteilijayhteisössä, koska hänellä oli virkatyö. Joidenkin kollegoiden mielestä ei ollut sopivaa, että elättää itsensä jollain toisella ammatilla ja maalaa siinä ohessa.

”Ajattelin, että enkö uskalla heittäytyä kokonaan taiteen puolelle. En ole silti kokenut koskaan, ettenkö laittaisi kaikkeani maalamiseen. Siinä on aina pinnistettävä itsestään niin paljon kuin pystyy, koska taiteilijana ei ole ikinä valmis.”

Uraa aloitellessaan hän uskoi pysyvänsä henkisesti terveempänä, jos pitää päivätyönsä. Perheessä oli myös kaksi lasta kasvatettavana.

”Kilpailu taiteilijoiden välillä oli hirveän kovaa, raakaa.”

Sittemmin asenneilmasto on vapautunut. Nykyään monet taiteilijat tekevät taiteen rinnalla muita töitä, kuten opettavat.

Maija maalaa kaikki viikonloput ja vapaa-aikansa. Hänen ateljeensa on Espoon Kivenlahdessa, parinkymmenen metrin päässä kodista. Maalaaminen on elämäntapa.

”Sitten kun olen niin vanha, etten enää jaksa vetää pitkiä siveltimenvetoja öljyväreillä, rupean tekemään akvarelleja vähän suuremmassa koossa. Ehkä teen niitä lattialla kontaten, jos en enää jaksa maalata seisten.”

Vaikka Maijan töitä on vuosikymmenten aikana ostettu eri kaupunkien kokoelmiin ja valtiollekin ”ihan kohtuullisesti”, hän alkoi vasta hiljattain ansaita enemmän taiteensa myynnillä kuin konservaattorin palkallaan. Käänne tapahtui 2000-luvun alussa, kun hänen teoksiaan myytiin paljon Espoon kuvataiteilijoiden taidelainaamosta kauppakeskus Isossa Omenassa.

”Myin niin paljon maalauksia, että mietin, lähdenkö museosta.”

Maija ei kuitenkaan lähtenyt, vaan jäi osa-aikaeläkkeelle. Maija pitää edelleen näyttelyitä: seuraava on taidesalonki Bäcksbackassa Helsingissä maalis-huhtikuussa 2017.

Koko elämänsä Maija on pyrkinyt tyydyttämään kahta ääripäätä itsessään: turvallisuushakuisuutta, joka kumpuaa isän vaatimuksista sekä villiä rohkeutta ja heittäytymistä, joita täyspäiväinen taiteilijuus vaatii.

Hän on poiminut molemmista parhaat puolet. Uransa hän on tehnyt vanhan taiteen parissa ja siitä saatu säännöllinen palkka on mahdollistanut oman taiteen tekemisen.

”Keskeinen identiteettini on rakastaa taidetta. Kaikissa muodoissa.”

Jutun kirjoittamisen jälkeen Maijan työsuhde Kansallisgalleriassa päätettiin.

0
3
3 0
Jaa

Kirjoittajasta

Tiiamari Pennanen

Esseeni ”Ja haikara tuo lapset” äitiyden kuvista on yritys ymmärtää aihetta, joka on hiljattain tullut arkeeni. Ystäväni ovat nimittäin alkaneet saada lapsia, joten raskaus, imetys, kuljettaminen, nukuttaminen ja vaipat ovat tulleet keskusteluihimme haluamattani. Ristiriita synnytyksen brutaaliuden, äitiyden arjen ja siloteltujen taidehistoriasta tuttujen maalausten kanssa herätti mielenkiintoni. Syyt ovat myös itsekkäitä, koska arvelen että kokemus on itsellänikin edessä ennen pitkää.

Ilahduin huomatessani, miten monin tavoin nykytaiteilijat ovat äitiyttä käsitelleet. Se rauhoittaa, luo yhteyden: muutkin ovat käyneet samoja ajatuksia läpi kuin minä. En ole yksin ja outo.

Parhaimmillaan taide tekee juuri sitä. Luo yhteyden ja lisää ymmärrystä. Toimittaja voi tehdä vähän samaa eli toimia siltana taiteen ja yleisön välissä.